Teema-artikkeli

Taiteen ja tutkimuksen kosketus

Miten virittää tieteiden ja taiteiden kosketus institutionaalisiin kehyksiin?
Teksti:
Mika Elo

Taiteen tutkimuksellisuutta koskevien keskustelujen keskiössä on jo pitkään ollut kysymys siitä, miten virittää tieteiden ja taiteiden kosketus institutionaalisiin kehyksiin. Tutkimuspoliittisia linjauksia on useita jo pelkästään suomalaisten yliopistojen piirissä. Useimmiten keskustelu on kuitenkin fuusiohakuista, mikä johtaa siihen, että taiteellisen ja tieteellisen toiminnan eroavuudet karkaavat helposti näköpiiristä. Kun taiteet hyväksytään tieteiden pohjustaman tutkimuksen piiriin, kun taidekin voi olla tutkimusta, niin siitä pyritään saamaan ote tutkimuksena tieteen näkökulmasta.

Fuusiohakuisen keskusteluasetelman sijaan on syytä hahmotella taiteen ja tieteen välisiä eroja silläkin uhalla, että tällainen lähtökohta osoittautuu lopulta turhan kaavamaiseksi (viime kädessä on kyse sekä taiteiden että tieteiden moneudesta). Alustavasti kysymystä tieteen ja taiteen eroista voi jäsentää sanan ”ote” avulla.

Tieteellinen ajattelu ymmärtää otteen pääsääntöisesti otosten valossa. Tiedon kartuttamiseksi on luokiteltava ja jäsenneltävä, koottava ja hahmoteltava. On muodostettava korpus, josta voi esittää otteita, vieläpä niin että näytteenotto on toistettavissa. Näin tarkasteltavana olevasta asiasta saadaan tiedollinen ote.

Taiteillakin on otteensa, ja ne muistuttavat tieteellisiä otteita olemalla rajallisia. Taiteellinen ote ei kuitenkaan pyri ylittämään rajojaan muodostumalla jonkin yleisen eritystapaukseksi, otokseksi. Taiteissa ote pikemminkin työstää omia rajojaan. Jos tieteellistä prosessia ohjaa yleistykseen tähtäävä otos, niin taiteellinen prosessi tavoittelee singulaarista otetta, osuvaa sävyä ja vivahdetta, ”tatsia” kuten puhekielessä osuvasti sanotaan.

Tältä pohjalta taiteellinen ote mielletään helposti taiteilijan henkilökohtaiseksi näppituntumaksi, lahjakkuudeksi tai työllä ja vaivalla hankituksi taidoksi työstää materiaalia. Vastaavasti taideproduktioissa, joissa ryhmätyö on jo lähtökohtaisesti osa toimintahorisonttia, kosketus ja kohtaaminen mielletään usein kollektiivisen kanssakäymisen taidoiksi ja niihin liitetään yhteenkuuluvuuden, keskinäisen ymmärryksen ja jopa sulautumisen pyrkimyksiä.

Kosketuksen paattisuuden tarkastelu tuo tässä kuitenkin esiin taiteellisen otteen toisenvaraisuuden. ”Tatsissa” on aina kyse myös taidon ja hallinnan rajojen kohtaamisesta. Ryhmätyössäkään kosketus ei ole vain sosiaalista kansakäymistä vaan toisenvaraisuutta, joka vasta konstituoi taiteilijan taiteilijana. Tältä pohjalta avautuu mahdollisuus ajatella vaikkapa muusikon tai tanssijan työtä muutoinkin kuin taiteellisen vision toteutuksen näkökulmasta.

Myös taiteentutkimuksen tiedolliset tavat yrittää saada ote taiteesta eroavat olennaisesti tutkimuksellisen taiteen otteista, niistä tavoista joilla taiteilija saa otteen vivahteesta ja joilla teos saa meidät otteeseensa. Nämä erot eivät kuitenkaan jäsenny järjellisen ja aistisen vastakkainasetteluksi. Taiteissa ote nimittäin ottaa mittaa mielekkyydestä, joka pikemminkin haastaa tällaiset jäsennykset. Englannin sense ja ranskan sens, jotka merkitsevät sekä aistisuutta että mieltä (toisin sanoen mielekkyyttä laajassa merkityksessä), antavat vihiä kaikenlaisten mieli/ruumis jakojen ontuvuudesta.

Taiteellisen otteen tutkimuksellisuuteen voidaan hakea tuntumaa vasta, kun tukikohdaksi ei enää omaksuta vakiintuneita tietorakenteita. On siis syytä pohtia taiteentutkimuksen ja tutkivan taiteen tutkimusotteiden eroja suhteessa tiedollisiin jäsennyksiin.

Perinteisessä asetelmassa taidetta tutkitaan tiedoksi tunnistettavan tiedon kartuttamiseksi. Taiteiden taas voi katsoa tutkivan tiedettävyyttä hakemalla jatkuvasti uutta suhdetta tietoon. Taiteellisessa tutkimusotteessa on pelissä otteen saaminen kulloisessakin tilanteessa, transitiivisesti. Kyse on singulaarisesta suhteesta. Perinteistä tieteellistä tutkimusta ohjaavat lähdekritiikin ja kontekstualisoinnin kysymykset muodostuvat tällöin toissijaisiksi. Näköpiirissä ei ole korpus, tiedon jäsennelty ruumis, vaan tuntumaa haetaan yksittäiseen kosketuskohtaan, ruumiiseen vielä jäsentymättömänä tiedettävyytenä. Tässä mielessä taiteellinen ote on jatkuvasti tiedon kynnyksellä, parhaassa tapauksessa intensiivisesti ja hienovaraisesti. Ehkäpä tällainen kynnyksellä pysytteleminen on lopulta nautinnon asia?

Mika Elo on tutkija-taiteilija ja kuraattori, joka toimii vi­suaalisen kulttuurin tutkijana Aalto ARTSissa.

Lue lisää: Kosketuksen taide

Kirjallisuutta
Aristoteles (2006): Aristoteles V. Sielusta, Pieniä tutkielmia. Suomentanut Kati Näätäsaari. Helsinki: Gaudeamus Kirja.
Elo, Mika (toim.): Kosketuksen figuureja. Helsinki: Tutkijaliitto. [ilmestyy loppuvuodesta 2013]
Benjamin, Walter (1989): ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella”. Teoksessa Messiaanisen Sirpaleita. Toimittaneet Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suomentanut Raija Sironen. Helsinki: Kansan sivistystyön liitto ja Tutkijaliitto.
Classen, Constance (2005): The Book of Touch. Oxford: Breg Publishers.
Derrida, Jacques (2005): On Touching – Jean-Luc Nancy. Kääntänyt Christine Irizarry. Kalifornia: Stanford University Press.
Krauss, Rosalind (1989): ”Kuvanveiston laajentunut kenttä”. Suomentanut Minna Tarkka. Modernin ulottuvuuksia. Toimittanut Jaakko Lintinen. Helsinki: Taide.
Nancy, Jean-Luc (2010): Filosofin sydän. Suomentaneet Elia Lennes, Susanna Lindberg ja Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus Kirja.

Kommentoi