Teema-artikkeli

Taide muutoksen keskellä

Taiteilijan tehtävä ei välttämättä ole ajaa muutosta, mutta muutos voi olla taideteoksen sivutuote, kertovat Taideyliopiston professorit Fergus Feehily, Ari Tenhula ja Tuija Hakkila.
Teksti:
Hannu Pöppönen

Voiko taide muuttaa yhteiskuntaa tai maailmaa? Niin uskoi ainakin venäläinen kirjailija Leo Tolstoi. Hän määritteli kirjassaan Mitä on taide (1897) taiteen yhteiskuntaa muuttavaksi voimaksi.

Myös Bertolt Brecht uskoi taiteen avulla tapahtuvaan muutokseen, ainakin katsojassa. ”Taide ei ole peili, joka heijastaa todellisuutta, vaan moukari jolla sitä muokataan”, hän julisti.

Tolstoi ja Brecht elivät erilaisessa kulttuurisessa ja poliittisessa ilmapiirissä kuin nykyajan taiteilijat. Jos heille taide oli yhteiskuntaa muuttava voima, mitä se on taiteilijoille, jotka elävät tässä ajassa ja monimutkaisessa, läpeensä medioituneessa maailmassa?

Taiteilija Kalle Hamm on tehnyt teoksia, jotka käsittelevät muun muassa maahanmuuttajiin ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvaa yhteiskunnallista vallankäyttöä. Hammia on töidensä pohjalta kuvailtu poliittiseksi taiteilijaksi, mutta Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 2014 hän sanoi vierastavansa poliittinen taide -termiä. Muutoksen sijaan hän sanoi taiteen tehtäväksi nostaa esiin asioita, jolloin niistä voidaan keskustella.

Taiteilija Teemu Mäki puolestaan on sanonut, että taide voi muuttaa yhteiskuntaa vain, jos se tavoittaa miljoonayleisön.

Mitä mieltä taiteen muutoshalusta ja -kyvystä ovat Taideyliopiston professorit?

”Taide muuttaa yhteiskuntaa ja kulttuuria, mutta esimerkiksi itse en ole varma, yritänkö muuttaa yhteiskuntaa olemalla taiteilija. Jos niin tapahtuu, se on ennemmin sivuvaikutus. Totta kai on myös taiteilijoita, jotka ovat poliittisia töissään”, määrittelee Fergus Feehily.

Dublinista syntyisin oleva Feehily on toiminut Kuvataideakatemian maalaustaiteen professorina vuodesta 2015. Feehily sanoo olevansa taiteilijana ja kouluttajana onnellinen siitä, että taiteella on monimerkityksinen ja -tulkintainen rooli yhteiskunnassa.

”Minun mielestäni taiteen ei välttämättä tarvitse muuttaa maailmaa, vaikka uskonkin, että se on tehnyt sitä. Mutta se voi olla yksi taiteen tehtävistä.”

Maalaustaiteessa modernismin aikakausi oli taistelua menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tällä hetkellä vallalla on suuri, kaoottiseltakin tuntuva moniäänisyys. Ei ole mitään yhtä liikettä, ja taidetta voi tehdä miten tahansa. Taiteilijoilla on erilaisia intentioita.

”Se voi olla joskus musertavaa, mutta myös vapauttava tila, kun ei tarvitse tehdä ’isänmurhia’. Pitkän aikaa taiteilijoiden rooli oli tuhota edellinen sukupolvi, mutta nyt se ei näytä ajankohtaiselta.”

Tietysti taiteessa reagoidaan moniin asioihin, otetaan niihin kantaa ja vastustetaan niitä, myös esimerkiksi taiteen edellisten sukupolvien tekemisiin. Feehily ottaa esimerkiksi šokkiefekteistään ja mediahuomios­taan tunnetun, 1980-luvulla taiteen kentälle tulleen YBA-taiteilijaryhmän (Young British Artists), johon kuului muun muassa Damien Hirst. Hänet tunnetaan formaldehydiin säilötyistä eläimistään.

”Heidän jälkeensä tulleet nuoremmat taiteilijat vastustivat halua olla kuuluisia, kuvattavina bileissä ja cool.”

Samoin kuin esimerkiksi musiikin tekeminen on muuttunut niin, että isojen levy-yhtiöiden sijasta yh­tyeet tekevät ja jakelevat musiikkinsa itse, myös kuvataiteen puolella DIY-kulttuuri on lisääntynyt.
Yhä enemmän on tullut taiteilijoiden johtamia tiloja ja gallerioita, jotka ovat hämärtäneet kaupallisuuden ja epäkaupallisuuden rajaa.

Sisältö on tärkeintä uusien teknologioidenkin aikana

Digitaalisuus lisääntyy koko ajan, ja esimerkiksi virtuaalitodellisuuden sovellukset yleistyvät. Uudet teknologiat näkyvät tietysti myös taiteessa ja vaikuttavat siihen.

Nuoret taiteilijat ja taideopiskelijat käyttävät luontevasti uusia teknologioita, Feehily sanoo. He maalaavat, mutta tekevät myös esimerkiksi videoita puhelimillaan tai animaatioita. Feehilylle
itselleen musiikki on tärkeää. Hän on ottanut musiikin mukaan opetukseenkin. Jokin aika sitten Kuvataideakatemiassa luennoi Circle-yhtyeen keulahahmo.

Feehily sanoo, että uudet tavat tehdä taidetta ovat hieno asia, mutta niitä ei tarvita siihen, että taide olisi relevanttia. Aina on niitä, jotka tekevät perinteisesti maalaustaidetta.

”Esimerkiksi 3D-printtauksella on paljon annettavaa taiteen tekemiseen, mutta kaikilla näillä asioilla pitää olla rooli ja luova tarkoitus. Niitä ei pidä käyttää vain sen takia, että se näyttää uudelta. Ja myös sivellin on teknologiaa”, hän muistuttaa.

Feehily ei ole varma, miten olennaista muutos taiteessa ylipäänsä on. Hän antaa esimerkin musiikin puolelta.

”Näin haastattelun AC/DC-yhtyeen soittajasta. Häneltä kysyttiin yhtyeen seuraavasta albumista, miten erilainen siitä tulee aiempiin nähden. Hän vastasi, että hei, ei AC/DC:ssä ole kyse muutoksesta.”

Samoin tapahtuu taiteen puolella. On taiteilijoita jotka haluavat muuttaa asioita, ja on taiteilijoita, jotka haluavat asioiden pysyvän samoina.

Tanssissa muutos on iso liikkuva verkosto

Teatterikorkeakoulun tanssijantaiteen professori Ari Tenhula pitää kysymystä taiteen muutoksesta kiehtovana.

”Varsinkin kun tanssitaiteessa on jatkuvasti tendenssejä, joiden mukaan tanssissa on jokin essenssi, joka ei muuttuisi. Vaikka kehomme ja kehollisuus ja niiden potentiaali on se tausta, on kulttuuri kautta aikojen renessanssista nykypäivään rajannut siitä valtavasta potentiaalista hyvinkin tarkan alueen, jota kehitetään.”

Yksi esimerkki on yläluokan 1400-luvulla synnyttämä baletti. Parilla seuraavalla vuosisadalla tanssi oli paitsi harrastus myös julkisen katseen alla olevan kehon käyttäytymisen jalostamisväline. Tanssin sanottiin synnyttävän hyvää kehonkuvaa ja sivistynyttä käytöstä. Tavoitteena oli hyvän kehon asenne ja sulavat askeleet. Baletti oli lattialle piirrettyjä geometrisia muotoja musiikin tahdissa. Muodot kuvasivat taivaallista ideaalia harmoniaa, johon asettumalla ihminenkin tulee paremmaksi.

”Tämä on yksi taustatekijäajatus, joka on baletissa jatkunut tähän päivään. Kuvitelma siitä, että tanssiminen olisi itsensä asettamista johonkin asentoon, ja se asento viestii jotakin. Jos tämä on yksi tanssin pohja, voidaan kysyä, miten tällainen itsensä presentaatio poseerauksena voi olla mitenkään relevantti 2000-luvulla.”

Yhtenä sen säilymismuotona voisi olla selfie-­kulttuuri, Tenhula sanoo. ”Kulttuurissa on olemassa itserepresentaatio itseään ideaalimpana.”

1900-luvun alussa modernin tanssin pioneerit, kuten Isadora Duncan, Doris Humphrey ja Martha Graham, kyseenalaistivat vanhaa käsitystä ja halu­sivat vapauttaa naisen kehon 1800-luvun korsetista. Kehon vapaasta ilmaisusta lähtenyt moderni tanssi kanonisoitui kuitenkin nopeasti huippukoreografien tyyleiksi.

”Voidaan sanoa, että moderni tanssi jäi koreografien nimeä kantavien tyylien vangiksi”, Tenhula sanoo.

1950- ja 1960-luvulla Yhdysvalloissa syntyi yhteisöjä, jotka uudistivat tanssin liikekieltä ja merkitysmahdollisuuksia.

”Silloin tuli buumi ymmärtää, että näyttämöllä oleva toimijuus voi perustua jopa arkiliikkeeseen, kuten kävelyyn. Arkiliike voi olla äärimmäisen radikaali tapa tuoda yhteiskunnan subjekti toimijaksi näyttämölle.”

Niin ikään amerikkalainen koreografi Meg Stuart toi 1990-luvulla tanssiin itsereflektiivistä luonnetta.

”Hänen koreografioissaan ihminen ei näyttämöllä esitä itse päättämäänsä roolia valmiina saavutuksena, että ’katsokaa, olen prinssi’, vaan tunnustaa, että olen ihminen maailmassa olevan ristiriitaisuuden ja moninaisuuden keskellä ja siinä suhteessa epäilevä itsestäni ja haavoittuvainen.”

Tanssille ei voi antaa muutoksen tekijän roolia vaan muutoksen näyttäjän roolin.

Tenhula kuitenkin korostaa, että tanssissa on monenlaisia historioita ja kehityslinjoja, jotka kulkevat eteenpäin rinnakkaisina verkostoina. Klassinen baletti elää yhtäällä, modernin ja nykytanssin uudet sovellukset kehittyvät toisaalla.

”Ajatellaan, että moderni tanssi loppui 1950-luvulla, mutta on olemassa sen ideaaleja toteuttavia koreografeja ja iso joukko postmodernia tanssia toteuttavia ihmisiä. Sitten on hyvin voimakas uusi sukupolvi, joka on täysin post internet. Sukupolvi, joka meillä on koulussa, on tietoinen siitä, miten kehollisuutta muokataan mediassa ja virtuaalisessa maailmassa. Jos minulta kysytään, mihin tanssi tulevaisuudessa on menossa, sanon että hyvin moneen suuntaan, moneen erilaiseen maailmaan.”

Tenhula sanoo, ettei tanssille voi ehkä antaa muutoksen tekijän roolia, ennemminkin muutoksen mahdollisen näyttäjän roolin.

Se ei kuitenkaan toteudu kaikilla tanssin alueilla. Esimerkiksi nykytanssin kentällä itsestäänselvä sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuus ja niiden tutkiminen eivät näy baletin puolella.

”Tänä päivänä puhutaan paljon transihmisten oikeuksista. Ollakseen ajankohtainen baletin pitäisi pystyä käsittelemään muitakin sukupuolisuuksia kuin äärimmäistä feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta. Se osoittaisi taidelajille kypsyyttä, että päästään yhteiskunnallisten kysymysten äärelle.”

Muutos ei ole musiikin esittämisessä tavoite, mutta se voi olla tulos.

Naissäveltäjien yleistyminen on ollut iso muutos

1700-luvun musiikkiin erikoistunut pianomusiikin professori Tuija Hakkila Sibelius-Akatemiasta sanoo, ettei muutos ole musiikin esittämisessä tavoite, mutta se voi toki olla tulos.

Toisaalta hänellä on uudistajan ote. Hakkila oli vuonna 2009 perustamassa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian nykymusiikkiyhtyettä NYKY Ensemblea. Orkesteri toimii foorumina nykymusiikin hankkeille
ja tutustuttaa opiskelijoita nykymusiikin trendeihin.

”Musiikki toimii esiverbaalisella tasolla, niinpä ’muutos’ ei ole niin framilla kuin vaikkapa puheteatterissa. Totta kai kannanotot ovat aina uusia, mutta muutos ei ole siinä moottorina. Sukupolvi ja taiteilija kerrallaan tuo uusia painopisteitä, ja musiikki tulee eri tavoilla taiteellisesti koskettavaksi. Mitä taas tulee säveltämiseen, on muutoksen tarve jossain historian vaiheissa ollut korostunutkin. Ainahan säveltäjät reflektoivat sitä, mitä on aiemmin ollut, ja reagoivat vimmalla joko puolesta tai vastaan.”

Klassisen musiikin ala on perinteisesti ollut konservatiivinen. Yksi iso sosiaalinen muutos on viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana ollut naissäveltäjien ja -kapellimestareiden määrän lisääntyminen.

”Vasta nyt alkaa tajuta, kuinka hurjaa se on ollut. Ennen esimerkiksi Kaija Saariaho, nainen säveltäjänä, oli suuri poikkeus. Jos ajatellaan, että koulutus alkaa muusikoilla viisivuotiaana, se ei vielä muutama vuosi­kymmen sitten ohjannut tyttöjä missään vaiheessa säveltämisen tai orkesterinjohtamisen suuntaan.”

Kuvataideakatemian maalaus­taiteen professori Fergus Feehily.

Kuvataideakatemian maalaus­taiteen professori Fergus Feehily.

Koulutuksen muutos eri kulttuureissa

Vuonna 1968 syntynyt Fergus Feehily opiskeli taidetta Dublinissä. Koulutus on kehittynyt melkoisesti sen jälkeen, kun hän aloitti opiskelut 18-vuotiaana. Resurssit olivat rajoitetut, koulun kirjasto oli kehno eikä internetiä ollut keksitty. Halpalentoyhtiöitäkään ei ollut, joten matka taidenäyttelyyn Lontooseen vaati bussimatkan koko Britannian halki.

”Taideteosten kuvia katsottiin mustavalkokuvina kirjoista, jotka oli tehty 1950-luvulla”, Feehily sanoo.

Hän sanoo, että tällä hetkellä Britanniassa taideopetus on Suomea byrokraattisempaa, kontrolloidumpaa ja tulosvastuullisempaa. Se on Feehilyn mukaan yleinen ongelma kansain­välisissä taidekouluissa.

”Kuvataideakatemiassa ihmiset eivät koko ajan kysy minulta, mitä teen. Täällä luotetaan siihen, että opetan omalla tavallani. Olen maalauksen professori, mutta olen kiinnostunut kulttuurista yli rajojen. Puhun opiskelijoille kir­jallisuudesta, musiikista ja teatterista.”

Feehilyllä on kokemusta myös Japanista, missä hän on esiintynyt useissa näyttelyissä. Hän valmistui kuvataiteen maisteriksi Tokion University of Fine Arts and Music -yliopistosta.

”Japanilainen koulutussysteemi on enemmän saksalaisen akatemiamallin mukainen. Opiskelijat ovat kontaktissa lähinnä yhden professorin kanssa. Se ei tuo opetukseen äänten monimuotoisuutta, mikä minusta on todella olennaista. On tärkeää, että opiskelijat saavat mielipiteitä monilta ihmisiltä. Jos opiskelijat tekevät asioita, joita minä teen, on epäonnistuttu.”

Teatterikorkeakoulun tanssijantaiteen professori, varadekaani Ari Tenhula.

Teatterikorkeakoulun tanssijantaiteen professori, varadekaani Ari Tenhula.

Kulttuuriviennissä on kolonialismin vaara

Ari Tenhula on tanssinut aikoinaan muun muassa Jaavalla, Intiassa ja Japanissa. Vaikka tanssin verkosto on globaali, eri maissa on hyvin erilaisia tapoja lähestyä omien perinteiden ja niiden kyseenalaistamisen tai uudistamisen problematiikkaa.

”Koulutuksen vieminen on jatkoa kolonialistiselle projektille. Useimmiten ihmiset, jotka esimerkiksi Egyptissä ja Libanonissa ovat aloittaneet tanssikoulutusta, ovat Euroopassa koulutettuja. He vievät eurooppalaisen kulttuurin kaanonia maahansa ja alkavat työstää sitä. Pikkuhiljaa siitä tekeytyy omanlaisensa. Suomessakin tanssikoulutus on ollut voimakkaasti omanlaistaan juuri siksi, että ihmiset, jotka toivat tanssikoulutuksen Suomeen 1950–70-­luvuilla, ovat jalostaneet siitä oman­näköistään”, Tenhula sanoo.

Tanssitaide on globaalia, ja teokset ja taiteilijat liikkuvat ympäri maailmaa, mutta Tenhulan mielestä tavoiteltavia ovat lokaalit, maiden omaan kulttuurin kysymyksiin ja kehollisuuksiin vastaavat kehitykset. Esimerkiksi 1950–60-luvuilla Yhdysvalloilla oli voimakas kulttuurivientihanke, jossa tanssiryhmiä kulki valtion rahoilla ympäri maailmaa.

”Silloin propagoitiin sodanjälkeistä ame­rikkalaista modernismia, ja se oli hyvin vaikutusvaltaista. Esimerkiksi Ranskan nykytanssi oli pitkään äärimmäisen vaikuttunut 50-luvun amerikkalaisesta modernismista.”

Nykyisin kuttuurivientihankkeita tekevät tanssin puolella esimerkiksi Goethe-instituutti, British Council ja Institut Francaise eli rikkaiden maiden kulttuuri-instituutiot.

”Ne propagoivat omia taiteilijoitaan ja levittävät sitä näkymää ympäri maailmaa. Totta kai nykyisin ollaan tietoisia, että niin tehdään, mutta vuoropuhelu on kiinnostavaa. Mutta millä tavalla ja kenen ehdoilla se tapahtuu?”

Sibelius-Akatemian pianomusiikin professori Tuija Hakkila.

Sibelius-Akatemian pianomusiikin professori Tuija Hakkila.

Yhtenevät tutkinnot helpottavat opiskelijavaihtoa

Klassisen musiikin opetuksen puolella Tuija Hakkila pitää hyvänä muutoksena sitä, että Euroopassa oppilaitoksiin on saatu yhtenevät tutkinnot. Se on helpottanut opiskelijavaihtoa.

”Kun ennen vain uhkarohkeimmat lähtivät ulkomaille, nyt lähtee lähes jokainen.”

Klassisen musiikin opetuksessa mestari–­kisälli-opetusmalli on keskeinen. Se, miten hyvin opiskelija edistyy opinnoissaan, riippuu ”kenen näppeihin” hän päätyy, Hakkila sanoo.

Hän haluaisi vapauttaa klassisen musiikin koulutusohjelmassa valinnanmahdollisuutta, jo kanditasolla.

”Me olemme vielä aika lailla poteroissa. Ihmiset huomaavat puutteensa ja täyttävät niitä jälkeenpäin omaan tahtiinsa, mutta haluaisin, että musiikkikoulutuksessa opiskelijat koulu­tettaisiin taiteellisesti yleissivistyneiksi.”

Kommentoi