Provokaatio

Mitä on tehtävä?

”Käykäämme taistoon!” kehottaa Piia Peltola.
Teksti:
Piia Peltola

Heipähei, sinä lukija! Vertainen, ylempi, alempi, rinnakkainen, toinen, yksi, takainen, edustava, vaikeneva, huutaja, kuiskija, viuhtoja! Ymmärtävä, erimielinen, poliittinen, samanmielinen, kannanottaja, välttelijä, lukija, selaaja, ohittaja, pysähtyjä. Minä pelkään, että sinä et lue tätä tekstiä. Mutta jos luet, ymmärrät, miksi pelkään, ettei kovin moni lue.

Väärässä taas

Valmistuin vuoden 2017 keväällä Teatterikorkeakoulusta ammattiin kentälle, jossa ei tällä hetkellä ole tilaa uusille tulijoille. Käsittelin muun muassa nuorten teatteriohjaajien synkkää työllistymistilannetta maisterin kirjallisessa opinnäytteessäni.

Silloin loihin lausumaan, että sukupolveni vallankumous on suremisen vallankumous; sitä, että itkemme tahoillamme. Mieleni on muuttunut.

Kenties sureminen ei olekaan niin oma keksintömme kuin luulimme ohjaajien vertaiskeskustelussa TeaKin bunkkerissa syksyllä 2015. Kenties me olemme alistuneet niihin rajoituksiin, joita edelliset epäonnistuneet vallankumoukset ja niistä vaikeneminen on aiheuttanut.

Mistä on kyse? Kun Issue X-lehti pyysi minulta juttua aiheesta ”minkä on muututtava”, otsikko kääntyi heti päässäni toisinpäin, ja halusin lähteä siitä, mitä ”me”, minun sukupolveni, nykyiset taideyliopistolaiset, nuoret tai ajanmieliset taiteilijat voivat tehdä. Miksi esittää jotain löysiä toiveita maan hallitusta tai talousvaivaista Taideyliopistoa kohtaan, miksei kääntää peili itseen. Mutta katso, tapahtui kauheita:  jokaista ajatustani vastaan hyökkäsi tuomitsevien äänten joukko.

Tuomitsevat äänet kysyvät pää kallellaan: Kannattaako neuvoa muita? Kannattaako puhua siitä, mitä jotkut muut tekevät jossain väärin? Toimitko itse, kuten haluaisit saarnata? Tiedätkö tarpeeksi politiikasta? Tiedätkö tarpeeksi mistään?

Vastaus kaikkiin kysymyksiin on kieltävä. Kirjoitukseni on yritys lausua jotain kulttuurivallankumouksesta, vaikken ole paras ihminen siitä puhumaan.

Ei sillä, tiedän kyllä, mitä tehtävä on, mutta näitä asioita peittää hyhmäinen kelmu, häpeäinen, vaientava lieju, joka haisee mädänneiltä aloitteilta, kokoushieltä ja sulaneilta meikeiltä. Tunnen, että tämä kelmu on minussa, minä itse lemuan muovituolissa muhineelta perseeltä. Miksi?

Kiitos maamme pirkot, sepot, tiinat, päivit, eijat ja hannut 1983–1995

Mietin, mistä tuomitsevat äänet saapuivat pedagogisine kysymyksineen. Muistui mieleen eri ikäisenä kuultujen opettajien ääniä. Tunne kaikkien näiden kritiikkien takana oli häpeä. Mistäs se semmoinen kumpuaa?

Häpeän haluani sanoa: ”käykäämme taistoon!” Ja minä kun haluaisin sanoa niin paljon muutakin.

Aktivoitukaa ylioppilaskunnassanne! Käykää poliittisissa tilaisuuksissa tai yhteisötapahtumissa! Lukekaa asioista! Haastakaa tarjoillut kaanonit ja viralliset tiedot! Liittykää ammattiliittoon tai kansalaisjärjestöön! Älkää sanoko ”en tiedä”, vaietko vääryyksistä toimintaympäristöissänne, vaikka oletettu, virallinen mielipide edustaisi kantaa, että kaikki on hyvin. Ja ennen kaikkea: toimikaa yhdessä, yhdistäkää resurssinne, älkää kilpailko!

Nämä toiset, optimistisemmat äänet päässäni kalskahtavat myös jotenkin menneeltä ajalta.

Muistan, kuinka ollessani alakouluikäinen, opettaja-äitini kertoi minulle vaivihkaa, että perhetuttumme, äidin opettajakaveripariskunta, olivat entisiä taistolaisia. En muista, miksi hän kertoi sen – ehkä he olivat riidelleet politiikasta edellisellä tapaamisella – ja äiti tahtoi varoittaa, että tunnelma saattaisi olla jäätävä. Myöhemmin sain ymmärtää, että taistolaisuuteen liittyi häpeää, siitä ei haluttu puhua, ja että ”he eivät tienneet, mitä kaikkea siihen liittyi”. Kun katsoimme vanhoja valokuvia, näitä muinoin poliittisesti aktiivisia ihmisiä löytyi joka pöydästä sätkineen, kummine tukkineen ja viinipulloineen.

Kiitos joukot ja jussit, ja muut (te tiiäätte keitä te ootte 🙂 !!! 2002–2010

Sitten myöhemmin, harrastajateatterissa, annoin itseni ymmärtää sivukorvalla kuulluista keskusteluista, että poliittinen teatteri on kuollut. Että se on oikeastaan mahdottomuus. Että politiikka tehdään politiikassa mukana olemalla ”niin paljon paremmin”. Että poliittinen teatteri tappoi 1970-luvulla taiteellisen teatterin. Että poliittinen teatteri tappoi poliittisen teatterin 1970-luvulla.

Ja kuollutta se poliittinen teatteri sitten onkin ollut. Ja toki, jälleen: oli poikkeuksia, pieniä sinnikkäitä sissejä, ja vielä useampia, jotka etsivät sentään jotain tapaa puhua arvoista.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun itse varsinaisesti aloin käydä teatterissa, Turkan ja Parviaisen testosteronisiksi raiskausperformansseiksi pervertoitunut estetiikka oli omaksuttu konvention piiriin, sovellettuna perinteiseen suomalaiseen realismiin. Teatterin tuli olla rankkaa, mutta valtavirrassa ei haluttu kuolata liikaa. Kun joku sanoi ”feminismi”, jostain ryntäsi kymmenen ihmistä vakuuttamaan, että heitä tällainen ei sitten koske.

Sohvaryhmissä juotiin kahvia ja väkisinmaattiin, raahattiin tukasta. Yksi voimakasvartaloinen mies sai yhden pitkän raivoisan puhekohtauksen, yksi uhrinainen lauloi. Lihavalle naurettiin, heteronormista poikkeaville hihitettiin – ”edistyksellisessä” tai ”esi-nykyteatterissa” tapahtui samaa kuin televisiossakin, mikä sitoi yhteen maan maalaiset ja kaupunkilaiset.

Huomautettakoon, että tämäkin on muuttunut entisistä ajoista, hyvässä ja pahassa. ”Edistyksellinen” tai ”haastava”, sanotaanko vaikkapa johonkin eettiseen projektiin sitoutunut esittävä taide kuuluu miltei pelkästään pääkaupunkilaiselle sivistyseliitille – ja näitä ihmisiä on sellaiset viitisenkymmentä. Tämän kokoluokan vallankumous ei läpäise kuplan pintaa. Samalla kukaan ei joudu riitelemään kenenkään sellaisen kanssa, joka edustaa erilaista maailmankuvaa.

Kriisi alkaa kritiikistä, kriisistä vallankumous?

Toivoa antaa se, että väkivaltaisia ja usein nais-/vähemmistövihamielisiä kuvaelmia kyseenalaistavaa keskustelua alettiin käydä, koska Anna Paavilainen teki PlayRape-esityksen. Sonya Lindforsin teokset ja masinoimat tapahtumat, sekä Koko Hubaran perustama Ruskeat Tytöt -blogi ovat tuoneet keskusteluun kulttuurisen omimisen, ja rodullisen etuoikeutettuuteen liittyvän problematiikan. Ulospäin näyttää, että muutokset keskusteluilmapiirissä tapahtuvat helposti.

Synkkää on se, että Teatterikorkeakoulun opiskelijatöissä lavalla raiskailtiin menemään varsin iloisesti black face -maalit naamassa kiillellen, kunnes yhdenvertaisuuden näyttämöä koskeva keskustelu oli saavuttanut mainstreamin. Minua myös väsyttää nostaa taas esiin samat esimerkit; eikö ole muita, vai eikö heitä vain huomioida?

Nyt tämä keskustelu jatkuu edelleen, ja jälleen: ”uusi” suunta on aivan vanha – siitä vain kehdataan taas puhua. Johannes Ekholm määritteli Yle Vegan Sommarpratare-ohjelmassa, että meneillään on tekemisen ja viestin välisen etiikan manifestoimisen vallankumous. Karkeasti näin: ei voi tehdä esitystä, jossa on näyttämölle pantu esimerkiksi ekologinen viesti, mutta esityksen tekemisen prosessissa toimitaan epäekologisesti. Heikompiin kohdistuvaa väkivaltaa ei voi todella vastustaa, jos lavalla mätkitään – vaikka ja eritoten, jos tämä mätkintä näyttää pahalta.

Ja jälleen: en voi itsekään ylpeillä kaikilla asioilla, mitä olen näyttämölle ohjannut.

Haluaisin sanoa kaikille, ja kuulun itsekin tähän joukkoon: ”uskokaa jatkuvaan kehittymiseen!” Ja antakaa anteeksi itsellenne ja muille heti ja välittömästi. Vaikka tuntuisikin vielä pahalta, ei se haittaa! Ja sitten ottakaa opiksi!

Yhteisöllisyys on hiuskarvan varassa, kenen etu?

Kävin vastikään Virossa, sisarusliiton kekkereillä, kun Viron lavastajateliit (teatteriohjaajien ammattiliitto) täytti 25 vuotta. Hädin tuskin oli lauttamatkan aiheuttama kouristelu laantunut, kun mahaa jo nipisti toisenlainen kipu. Ohjaajien liiton ensimmäinen nuori naisoletettu puheenjohtaja, edistyksellinen Viljandin koulun opettaja ja taiteilija, täydellisen hurmaava Jaanika Juhanson pahoitteli, että niin monet kutsuvieraat jättivät tulematta. Useat pöydät seisoivat tyhjinä.

Juhansonin matka miesvaltaisen alan huipulle ja vallankahvaan, monin tavoin Suomea epätasa-arvoisemmassa maassa ja kulttuurimaastossa, oli ollut kivinen ja lukuisten, solidaaristen miestukijoiden tarjoamien hiuskarvojen varassa. Kaiken vaikutusvaltansa ja kekseliäisyytensä Juhanson oli pannut likoon myös, kun oli taivutellut muun hallituksen kutsumaan merkkipäiville nuoria tekijäporukoita, uusia keskustelijoita ja haastavia taiteilijoita. Ihmisiä, joilla on paljon mielipiteitä siitä, millainen ohjaajaliiton tulisi olla.

Mutta he jättivät tulematta. Eivät viitsineet edes perua ilmoittautumistaan. Keski-ikä juhlatilassa kolkutteli eläkeportteja.

Ehkä uudistusmielisyys on Virossakin samassa pisteessä kuin meillä? Ehkä Viron vallankumoukselliset olivat jossain kellarissa juomassa keskenään viiniä ja puhumassa siitä, etteivät koe oloaan luontevaksi järjestäytyneissä porukoissa. Siitä, mikä kaikki ohjaajaliiton uudistumista Juhansonin linjasta huolimatta jarruttaa. Siitä, miten vanhojen patujen läsnäolo tekee oman olon epämukavaksi ja epäturvalliseksi. Tulkitsen heitä tietenkin vain siltä perustalta, mitä olen oman taiteilijasukupolveni puheista ymmärtänyt. Koska nuoret ohjaajat eivät olleet itseään edustamassa tuossa tilaisuudessa, kuvittelin heidät jonnekin kritisoimaan sitä.

Kritisoimisen pisteessähän mekin olemme, meidän edistysmielisemme. Paavilainen, Lindfors ja Ekholm – kaikki osoittavat sormella jotain, joka on pielessä. Ja hyvä niin, se on välttämätön vaihe. Mutta mitä saadaan aikaan ilman uusia ehdotuksia? Ilman yhteistä rintamaa?

Yksinäiset surijat jarruttavat muutosta

Itse taiteessa ehdotuksia kyllä riittää, siinä ei ole ongelmaa. Mutta kaikki tekevät omia ehdotuksiaan keskenään, yksinäisyydessä, ja yhteisöjä, järjestäytymistä kaihdetaan. Kuitenkin jokainen järjestö, jokainen liitto, jokainen juhla ja jokainen kansalaiskokous ja mielenosoitus edustaa niitä, jotka siellä ovat.

Ja kyllä: välttelin ja halveksin itsekin opiskeluaikani loppumetreille asti esimerkiksi ylioppilaskuntatoimintaa, jota pidin hikareiden puuhasteluna. Vasta kun menin toimintaan mukaan, puolivahingossa, ymmärsin jo tämänasteisen järjestön yhteiskunnallisen potentiaalin.

Puheenjohtajakaudellani tunsin usein samaa tuskaa kuin Juhanson, joka puuskahti turhautuneena (vapaasti suomennettuna): ”miten voin näyttää heille, että meininki on muuttunut, jos he eivät tule paikalle!”

Kun Taideyliopiston opiskelijoiden kanssa juttelee, tai kun luin puheenjohtajana hyvinvointikyselyiden tuloksia, selvää on, että opettamisen etiikassa olisi rutkasti keskusteltavaa ja korjattavaa. On henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä. Missä ja miten nämä tapaukset käsitellään? Opettaja, josta kuulee usealta taholta juttuja erittäin epäsopivasta käytöksestä, porskuttaa menemään vuodesta toiseen. Jälleen korvissa helisevät 1990-luvun sanat: ”taiteen tekeminen nyt vain ON rankkaa”. Tai: ”opettaja voi opettaa vain persoonallaan”.

Kun ylioppilaskunta järjesti keskustelun opiskelijoiden kohtelusta, sinne ei tullut edes koko oma hallitus. Kuitenkin aikaan saatiin toiveiden lista, opiskelijan huoneentaulu, joka liikutti henkilökuntaa, ja vei keskustelua jollain tasoilla eteenpäin. Opiskelijat tuskin ovat suoneet huoneentaululle paljonkaan huomiota.

Joko saa syyttää?

Jos syynä passiivisuuteen kaikessa, mikä koskee yhteistä eikä vain omaa, on kertakaikkiaan niin hirveä kiire, omia toimia pitäisi priorisoida toisin. Yhteistä hyvää ei voi enää ulkoistaa jollekin ”puuhaporukalle”. Emme elä enää menneessä.

Hyvinvointivaltio, joka oli olemassa vanhempiemme nuoruudessa, on tuhottu. Ei se enää hoida meidän perusedellytyksiämme, kuten se hoiti, kun itse olimme lapsia. Nyt valmistuvien taideopiskelijoiden tulevaisuus koostuu proletaarista silpusta ja pahasta olosta. On syytä luopua milleniaalista yksilöllisyydestä.

Pitäisi uskaltaa tehdä myös sellaisia asioita, jotka eivät ole trendikkäitä. Pitäisi uskaltaa tukea kollegoita, tehdä yhteishankkeita ja jakaa huomiota sekä resursseja silläkin uhalla, että oma etu pienenee.

Vuosikausia samana pysyvät, automaattiset äänestyspäätökset, vaalisalaisuus tai oman elämän traumojen perustalta poliittisista aiheista vaikeneminen; käytäntö, että mieltään osoittavat jotkut ”toiset”, oman aseman pysyminen kohtalaisen samana – nämä kaikki ovat olleet vallitsevaa todellisuutta, normaalina pitämääni aikaa elämässäni. On syytä huomata, että se, mikä näyttäytyy ”normaalina”, on se, mihin on tottunut. Jos yhteiskunnallinen vastuuttaminen tuntuu kummalta, se johtuu siitä, ettemme ole tottuneet siihen.

Sama pätee kokemukseeni kulttuurikritiikistä Suomessa. Helsingin Sanomien parjattu amatöörikriitikko tuskin olisi antanut Tuntematon sotilas -elokuvalle kahden tähden arviota, jos hän olisi missään tekemisissä suomalaisten taide- tai elokuvapiirien kanssa. Täällä ollaan normaalitilassa, kun näyttelijät menevät mukaan mihin tahansa suureen produktioon, vaikka se vahvistaisi jälleen kerran jo haitalliseksi huomattua tendenssiä kertoa maamme historiasta yhtä ja samaa, kapeaa ja yli puolet väestöstä ohittavaa tarinaa. Ja olisi juhlavuoden ohjelmistovalintana vielä kyseenalaisempi.

Mutta tällainen vastuutus on epänormatiivista – taidehan ei (saati sitten elokuvaviihde) ole poliittista. Koska näyttelijä tekee vain työtään, hän ei saa arvostella. ”Ensin tehdään, sitten analysoidaan”, kuten satoja kertoja opintojeni aikana kuultu mantra kuuluu.

Saako nyt jo puhua siitä, mitä muut tekevät väärin? Sanoisin muille ja itselleni: Ei kannata mennä mukaan sellaisiin juttuihin, joita pitää epämoraalisina. Jos tekee töitä, jotka voi perustella omalta arvopohjaltaan, työn takana on helppo seistä myöhemminkin, vaikka sinua sitten haukuttaisiin petturiksi. Vaikka koko produktiota kutsuttaisiin turhaksi. Vaikka työstäsi nostettaisiin esiin vain alastonkohtauksesi. Vaikka valintasi tähden yhä useampi kokisi, ettei Suomi Sota -juhlavuosi kosketa heitä tai heidän Suomi-kokemustaan enempää kuin aurinko koskee maata kadotessaan taivaanrannan taakse.

Muun maailman, somen tai toimittajien tehtävä ei ole tyynnytellä menestyselokuvan pelästyneiden tekijöiden moraalista hätää, joka lopunviimein koskee heidän omien valintojensa suhdetta muuttuneeseen maailmaan, jossa jokainen valinta yhtäkkiä merkitseekin jotain. Jokaisen valinnan tulisi merkitä moraalista kysymystä meille kaikille etuoikeutetuille, joilla on valtaa jotain valintoja tehdä.

Minun häpeäni on toisarvoista

Nyt elämme aikaa, jolloin, halusimme tai emme, kaikkien pitää ottaa aivonsa käyttöön. Myös teatterissa.

Suurten gurujen ajasta on siirrytty kollektiivien, ryhmäohjausten ja virtuaaliohjausten aikaan. Kävin kouluni aikana, jolloin en vielä aivan ehtinyt uuden jengin hengen matkaan. Niiden, joilla on jo kouluun tullessaan, ja joille koulussa opetetaan uusia ohjaustapoja. Ja: toki niitä ”toisia tapoja” on aina käytetty, vaikka minun kuuden vuoteni aikana itse jumitinkin perushierarkioissa. Lähinnä, koska en osannut toimia toisin. Uudet opiskelijat alkavat myös olla yhteiskunnallisesti aktiivisempaa porukkaa, joka ei tee mitään katsomatta läpi, millaista viestiä esitykset välittävät myös muilla kuin ääneen lausutulla tasollaan.

En tiedä, miten ylioppilaskunta voi nyt. En tiedä, tukevatko opiskelijat toisiaan nykyään enemmän kuin minun aikanani, jolloin epätasa-arvoa koskevia keskustelunavauksia nimitettiin ongelmoinniksi, eikä kukaan puolustanut toistaan.

Vaikka olihan sitä paljon hyvääkin. Tämä kirjoitus on mahdollista kirjoittaa vain nyt, ennen kuin omat muistoni alkavat vääristyä nostalgiaksi, tarkasti tunnistettava kipu typistyä muistoissani henkilökohtaiseksi kasvukertomukseksi matkasta menestykseen, naiivista idealismista realistisuuteen.

En suostu häpeämään sitä, etten tiedä kaikkea tai ettei idealismi ja järjestötoiminta ole trendikästä. Kokoushikeäni tai vaivaannuttavia esityksiäni.

Annan tuomitsevien äänten kailottaa, perhetuttavien katsoa valokuvista vaikenemista anelevin silmin. Vanhempien teatterintekijöiden mutista partoihinsa kyynisiä lauseitaan. Opettajien punastella asioita, joita heillä itsellään oli vielä vähemmän lupa käsitellä. Yritän hyväksyä, että vain harva lukee tämän tekstin tähän asti. Kirjoitan sen silti.

Sillä tämä on se, mitä minun on nyt tehtävä. Käykäämme taistoon!

(note to self: muista päivittää poliittisen vastavirran kieli)

Piia Peltola on ay-aktiivi, teatteriohjaaja, näyttelijä ja poleemihko kirjoittelija, harrastajamuusikko sekä entinen Taideyliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtaja.

Kommentoi