Katsaus

Maalaustaide vasta alussa?

Kuvataideakatemian maalaus­taiteen professori Tarja Pitkänen-Walter ihmettelee, mitä näemme, kun näemme maalauksen.
Teksti:
Otso Kantokorpi
Kuvat:
Olia Manizer

Konstanssin eli pysyvyyden avulla sopeudumme jatkuvasti muuttuvaan ympäristöömme. Aivomme olettavat asioiden koon, muodon ja värin pysyvän samoina riippumatta siitä, minkälainen kuva verkkokalvollemme muodostuu.

Maalaustaiteen professori Tarja Pitkänen-Walter ei suinkaan yritä kieltää konstanssien maailmaa vaan näkee maalaustaiteen tehtävänä – tai ainakin yhtenä sen tehtävistä – kurkottaa diskursiivisen logiikan tuolle puolen, päästä ainakin hetkeksi eroon konstansseista. Yksi tie tähän on etsiä ja tutkia maalauksen aistisuuteen liittyviä ulottuvuuksia. Usein maalaus vain nähdään. Ja sitten siitä voi tietenkin puhua loputtomiin. Pitkänen-Walterille tämä ei vielä riitä:

”Olen kiinnostunut kosketuksen ja eri aistimodaliteettien kietoutumisesta kuvaan.”

”Miksi katsomme maalausta vain seisten?”

Vaikka Pitkänen-Walter, joka sai akatemiasta aikoinaan ”valmiiksi vanhanaikaisen koulutuksen”, on epäilemättä jossain vaiheessa tehnyt omat isänmurhansa modernismin suhteen, asettuu hän kuitenkin luontevaksi osaksi pitkää perinnettä.

Hän on itse kirjoittanut Cézannesta:

”Sitä vastoin hänen työnsä voi ymmärtää peräänantamattomaksi näköhavainnon ja tarkkavaisuuden luonteen tutkimiseksi.”

Tätäkin voisi Pitkänen-Walterin tulkita tutkineen omassa tuotannossaan. Hän myös muistuttaa siitä, miten vähän tarkkavaisuutta maalaustaiteen vastaanottoon surullisen usein liittyy.

”Menemme galleriaan ja siinä se kuva on seinällä. Katsomme sitä sekunteja tai minuutteja. Teatterissa ja elokuvissa ihminen sentään istutetaan paikalleen, jopa pariksi tunniksi. Me seisomme maalauksen edessä vähän aikaa.”

Maalaustaiteen vastaanottoon liittyy varsin paljon erilaisia itsestään selviä konventioita, joita harvoin kyseenalaistetaan.

”Miksi me katsomme maalausta vain seisten?”, Pitkänen-Walter kysyy. ”Olisi edes tuolit. Ja voisimmehan me katsoa sitä vaikka makuulta. Miksi maalaus on muuten aina seinällä?”

Kysymyksiä on loputtomasti. Jotkut niistä ovat aika isoja:

”Mikä teos on? Miten se on suhteessa kaikkeen, mikä meitä ympäröi?”

Pitkänen-Walterin kohteena ei välttämättä ole edes katsojan ja teoksen vuoropuhelu, koska siinäkin korostuu vain puhe. Kyse on kuitenkin moniaistisesta, konstansseja karkaavasta tilanteesta, jota voisi nimittää vaikka ”kietoutumiseksi”.

Tähän tilanteeseen Pitkänen-Walterilla liittyy halu. Hän ei aistisuuden tavoittelulla hae pelkästään esimerkiksi kosketuksen ja näköhavainnon suhdetta.

”Maalaus on aististen tuntujen tihentymä.”

 ”Kyse ei kuitenkaan ole kosketusaistimuksen sisällyttämisestä kuvaan. Huomasin näet, että näköaistin kautta välittyvään kosketusaistimukseen kietoutui olennaisesti halu. Taiteellisessa työskentelyssä olennaista on halun aktivoituminen, halun kanssa työskenteleminen.” Näin hän kirjoittaa tohtorinnäytteensä kirjallisessa osuudessa Liian haurasta kuvaksi (Like / Kuvataideakatemia 2006) – kuvatessaan koiransa turkin ja maalaamisen tuottamaa kokemuksellista tilaa.

Pitkänen-Walterin mukaan kuvataiteessa on vielä paljon mietittävää sille, miten tällainen kietoutuminen ja kohtaaminen mahdollistetaan.

”En pilkkaa mitään”

Pitkänen-Walter astui koulusta taidemaailmaan, jossa kuvataiteen teoksia tarkasteltiin representaatiokriittisestä näkökulmasta, valta-asetelmien esiintuomisen paikkoina. Häntä harmittaa se, että uusi lähestymistapa heitti pesuveden mukana aika paljon sellaista, joka jäi ikään kuin kesken.

Kun sommittelu ei enää ollut kiinnostavaa, koko kysymys sommittelusta hylättiin – myös niitä perimmäisiä kysymyksiä myöten. Mitä sommittelu on? Miksi asioita sommitellaan? Sommittelun yhteydessä ei ehditty miettiä esimerkiksi kehollisia merkityksiä. Monet aistitun ympäristön ulottuvuudet pysyvät tietoisen ulkopuolella.

Hän ottaa esimerkkejä varsin konkreettisista asiois­ta:

”Ajattele vaikka äidin sydämenlyöntien merkityksestä sikiölle! Kuinka paljon rytmi muokkaa tulevaa lasta? Kuvataide voisi olla yksi reitti lähestyä tällaista kenttää. Sommittelu esimerkiksi muuttuu aivan toisella tavalla ymmärrettäväksi.”

Muutenkin Pitkänen-Walter näkee taiteen merkityksen sen valtavassa potentiaalissa diskursiivisen ulkopuolelle kurkottamisessa. Taiteen potentiaalia on käytetty todellisuudessa toistaiseksi aivan liian vähän. Kun taide pysyy uuden tutkimuksen – olkoon se vaikka kliinistä neurologiaa – kelkassa, on sillä paljon mahdollisuuksia.

”Taide on aivan suotta marginalisoituva – tai myöskin toisaalta omalla tavallaan elitistisoituva – alue. Minä näen taiteen mahdollisuudet ihan toisella tavalla.”

Keskustellessani Pitkänen-Walterin kanssa hänen teoksistaan ja häntä kiehtovista kysymyksistä huomasin lukeneeni hänen tuotantoaan melko kapeasti.

Olen aina nähnyt hänen kuvansa ikään kuin analyyttisinä ja kriittisinä kuvina kuvista. Ja koska hänen otteensa on usein jollain lailla myös humoristinen, olen nähnyt hänen töissään toisinaan aika rajua pilkkaakin. Esimerkiksi silloin, kun hän eräässä työssään näytti modernistisankari Clement Greenbergille litteyden – litteyshän oli hänen mukaansa ainoa vain maalaustaiteelle kuuluva ehto – hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

”En koskaan pilkkaa… en ketään enkä mitään”, toteaa Pitkänen-Walter.

”Pidän itseäni äärimmäisen naiivina ja tyhmänä.”

Kun rinnastan hänen työnsä filosofi Ludwig Wittgensteiniin ja kielipeleihin, taiteen moninaisten kielten analyysiin ja dekonstruktioon, hän toteaa:

”Itse pidän itseäni äärimmäisen naiivina ja tyhmänä. Työni on pakenemista ajattelusta. Se antaa minulle hetken rauhan informaatiosta.”

Mutta kyllä hän toki myöntää olevansa purkamassa kieltä:

”Puran maalauksen kieltä, mutta rajaan sen nimenomaan maalauksen kieleen. Puran sitä ja yritän hahmottaa sitä uudelleen.”

”Pohjia valmiina”

Olen toisinaan ajatellut, että Pitkänen-Walter on töissään purkanut maalaustaiteesta jo kaiken purettavissa olevan. Mitä tapahtuu seuraavana? Onko hänellä kohta enää mitään sanottavaa?

Vai onko hän samassa tilanteessa kuin esimerkiksi Malevitš, joka maalasi sen viimeisen maalauksensa, kuuluisan mustan neliön – ennen kuin alkoi maalata uudelleen figuratiivista kuvaa.

”Omat työni ajattelen niin, että voisin palata takaisin kankaalle, kunnon pohjalle. Minulla on kiiloja, kankaita, jopa valmiiksi pohjustettuja. Olen minä jo kokeillutkin, mutta en vielä pysty tekemään sitä. Ajattelen kuitenkin, että se olisi aika sivistynyttä.”

Otso Kantokorpi on helsinkiläinen taidekriitikko.

Kommentoi