Tutkimus

Laatukuva­maalarin lopputyö

Elina Saloranta tutki yli kymmenen vuoden ajan kuvan, äänen ja sanan vuorovaikutusta. Lopputuloksena on päiväkirjamainen työ, joka ei anna valmiita vastauksia, vaan pakottaa lukijan syventymään teokseen ja löytämään vastaukset itse.
Teksti:
Tiia Lappalainen
Kuvat:
Elina Saloranta
Stillkuva Elina Salorannan videoteoksesta Voices of Consolation (2014), jossa joukko ihmisiä yrittää lohduttaa tanskalaisen Vilhelm Hammershøin (1864–1916) maalauksissa esiintyvää naista.

Stillkuva Elina Salorannan videoteoksesta Voices of Consolation (2014), jossa joukko ihmisiä yrittää lohduttaa tanskalaisen Vilhelm Hammershøin (1864–1916) maalauksissa esiintyvää naista.

Esteettinen, kaunis ja kaihoisa, rauhoittava, jopa sinfoninen. Kokemus kuvataiteilija Elina Salorannan tohtorin opinnäytetyöstä on kaukana niistä mielikuvista, joita tutkimustulosten läpikäynti yleensä herättää.

Salorannan Kuvataideakatemialle tekemä opinnäyte Laatukuvia ja kirjallisia kokeiluja on artikkelimuotoinen tutkielma kuvan, sanan ja äänen vuorovaikutuksesta: siitä, miten ääni saa kuvan elämään, mitä sanat tuovat siihen ja mitä tapahtuu, jos lusikka helähtää nyt tai muutaman sekunnin myöhemmin.

”Opinnäytteestäni välittyy se, miten hienovaraista työskentely kuvien, sanojen ja äänten parissa on. Kysymyksiin, kuten lusikan helähdys, ei voi antaa yleispätevää vastausta. Jos ääni ei sovi kuvaan, sen tuntee epämukavana olona. Jos se taas on paikallaan, kylmät väreet nousevat pintaan”, Saloranta sanoo.

Laatukuvia ja kirjallisia kokeiluja koostuu viidestä esseestä sekä seitsemästä videoteoksesta, joista viimeinen on sanaton epilogi. Salorannan mukaan opinnäytettä voi verrata päiväkirjaan.

”Kukin sivu on täytetty tietyssä kohtaa tuota ajanjaksoa, senhetkisellä ymmärryksellä ja ilman tietoa tarinan lopusta.”

Miltä kuulostaa Hiljaisuus?

Työ alkaa kirjeen muotoon kirjoitetulla johdannolla. Videoissa katsotaan ja kuullaan maailmaa aina omanlaisensa ikkunan läpi: miltä tangon oppitunti kuulostaa kohdussa olevan vauvan perspektiivistä, miltä kuulostaa hiljaisuus, entä mitä tapahtuu, kun vauva lähtee konttaamaan ja etsimään maailmaa 40 asteen hienopesun tahdittaessa tutkimusmatkaa taustalla?

Kuvataiteilijana ja opettajana työskentelevä Saloranta käynnisti tutkimuksensa vuonna 2006, mutta sen juuret ovat hänen Chicagon The School of the Art Institutessa suorittamissaan maisteriopinnoissa, jotka aloittaessaan Saloranta päätti tehdä lopputyönsä pinosta vanhoja kirjeitä – ilman aavistusta siitä, miten.

Saloranta löysi itsensä koulun elokuvaosastolta, vaikka hän ei ollut koskaan tehnyt liikkuvan kuvan teoksia.

”Aloin opiskella elokuvaa, jotta voisin käyttää työssäni sanoja ja useampaa kuin yhtä kieltä. Elokuvassa sanoja ei tietenkään voi irrottaa tavasta, jolla ne on lausuttu, ja näin löytyi tutkimukseni kolmas elementti, ääni.”

Sen jälkeen, kun Saloranta aloitti tohtorin tutkielmansa, hän on saanut myös kaksi lasta. Henkilökohtaisen elämän muutokset ja arki näkyvät opinnäyte­työssäkin. Lasten ansiosta työhön tuli Salorannan sanoin ”avantgardistinen ulottuvuus, pyrkimys yhdistää taide ja elämä”.

”Käytännössä taiteen ja elämän yhdistäminen merkitsi sitä, että kodistamme tuli laboratorio. Nykyisin tuo kotilaboratorio on lähinnä henkinen tila – tapa tehdä havaintoja arjen keskellä – mutta vielä joitakin vuosia sitten kaksiomme nurkassa seisoi kamera lähes jatkuvassa valmiustilassa”, Saloranta kertoo.

Tutkielma vie katsojan ja kokijan syvälle tunteiden maailmaan, jossa herää lopulta kysymys taiteen, tieteen ja tutkimuksen suhteesta. Salorannalle taiteen tekeminen on itsessään jo eräänlaista jatkuvaa tutkimusta. Kuluneen kymmenen vuoden aikana hän on kuitenkin joutunut useaan kertaan esseitä kirjoittaessaan pohtimaan, voiko hän kirjoittaa niin kuin kirjoittaa – päiväkirjamaisesti ja kokeilevasti – ja onko hänen kirjoitustyylinsä tutkimusyhteisössä hyväksyttävä.

”Huomasin, että minusta tulee tekstiä, joka on samanlaista kuin teokseni. Oli vapauttava tunne, kun löysin kokeilevan tutkimuskirjoittamisen tradition. En ollut aiemmin ollut tietoinen siitä.”

Prosessin aikana kukaan ei ole sanonut Salorannan kirjoitustyylille ei.

”Toki joitakin henkilökohtainen tyyli saattaa ärsyttää, ja kokeileva tutkimuskirjoittaminen herättää helposti vastustusta.”

Tutkimustyötä tehdessään Saloranta oivalsi myös itsestään jotain. Videotaiteilija löysi itsestään arkisia, jokapäiväisiä asioita harmonisesti, esteettisesti ja romantisoiden esittävän laatukuvamaalarin.

”Esimerkiksi Aamu-teosta tehdessäni sain kommentteja, että tämä on aivan liian kaunista ollakseen totta”, Saloranta kertoo.

”En käytä videota dokumentaarisena välineenä, vaan ’stailaan’ todellisuutta kameran edessä. Oivalsin, että olen laatukuvamaalari. Mutta käytän määritelmää pilke silmäkulmassa”, Saloranta sanoo. Pilke silmäkulmassa.

3 Salorannan suositusta

  1. Kanadalaisen Monique Moumblowin videoteos Sleeping Car (2000) ”Maailman kaunein videoteos, jonka ääniraita pohjaa Ingmar Bergmanin elokuvaan Talven valoa (1963). Taiteilijan luoma tekstitys näyttää aluksi seuraavan puhetta, mutta alkaakin kulkea omaa rataansa.”
  2. Juha Varron vastailmestynyt kirja Taiteellinen tutkimus – Mitä se on? Kuka sitä tekee? Miksi? ”Varto kuvaa hienosti sitä, mitä on taiteellinen ajattelu: asioiden muuntamista aistittavaan muotoon.”
  3. Tanskalaisen Vilhelm Hammershøin maalaus Sisäkuva taiteilijan kodista (n. 1900) ”Maalaus kuuluu Ateneumin kokoelmiin, menkää katsomaan. Ja muistakaa puhua kuvassa näkyvälle naiselle.”

Kommentoi