Provokaatio

Kulttuurin rahoitus uusiksi

Kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistuksen (VOS) asiantuntijaryhmän jäsen Saana Lavaste kertoo ryhmän toiminnasta.
Teksti:
Saana Lavaste

Miksi muutosta tarvitaan?

Kun taiteen tekemisen tavat, tekijät ja yleisöt muuttuvat, on rakenteiden seurattava perässä. Nykyinen laki on 1990-luvun alusta. Silloin ei esimerkiksi ollut vastaavanlaista pienten taidetoimijoiden ”vapaata kenttää”. Taiteen kenttä on monimuotoistunut myös sisällöllisesti.

Tällä hetkellä taidekenttä on jakautunut niihin toimijoihin, jotka pääsivät rahoituksen piiriin 1990-luvun lakiuudistuksessa ja niihin toimijoihin, jotka ovat aloittaneet toimintansa vasta edellisen lakiuudistuksen jälkeen ja toimivat siis ”vapaalla” tai ”lainsuojattomalla” kentällä. Uudistuksen yhtenä päämääränä on purkaa tätä vastakkainasettelua.

Työryhmän työ on loppusuoralla. Perehtymis- ja valmistelujakson jälkeen on päätösten aika. Ryhmätyöskentelyn energia on muuttunut kuumemmaksi. Siinä missä taustoittavassa keskustelussa eri mielipiteet voivat olla läsnä yhtä aikaa, on nyt tehtävä päätöksiä mahdollisimman yksiselitteisen lakitekstin sisällöistä.

Millainen on taiteilijoiden rooli tässä työssä?

Pitää sisältökysymyksiä pinnalla. Rakenteet ja niiden luomissa olosuhteissa tehtävät sisällöt ovat eräällä tavalla saman kolikon kaksi eri puolta – samaa kysymystä voi aina lähestyä sekä rakenteellisesta että sisällöllisestä näkökulmasta. Tarvitaan sekä rakenneasiantuntijoita (lakimiehiä, järjestöjen edustajia, ­virkamiehiä) että sisältöasiantuntijoita (taiteilijoita), jotta lakiuudistuksesta tulisi toimiva.

Miksi taiteilijoiden pitää osallistua näihin keskusteluihin?

Olisi hienoa, että emme taiteilijoina kokisi olevamme positiivisessa tai negatiivisessa mielessä ”järjestelmän kohteita”, rahoitettavia tai ei-rahoitettavia yksilöitä. Vaihtoehtona on kokemus muuttumisesta toimijaksi, joka voi olla kysyvässä, ehdottavassa ja dialogisessa suhteessa järjestelmään. Nämä mielenmaisemat ovat hyvin erilaisia.

Mitä olet itse matkan varrella kulttuuripolitiikasta oppinut?

Paljon asioita, jotka ehkä sanallistuvat vasta myöhemmin. Olen oppinut vallasta ja vallankäytöstä, politiikasta, vapaudesta ja vastuusta. Esimerkiksi kun valtio tukee taidetta, sen ensisijainen intressi ei ole taiteilijoiden työllistäminen – joka on meidän taiteilijoiden näkökulma asiaan – vaan taiteen ja kulttuurin saatavuus ja saavutettavuus sekä suomalaisen taiteen olemassaolon ja kehittymisen takaaminen.

Millaista on toimia taiteilijana yhteiskunnallisena vaikuttajana?

Välillä turhauttavaa. Silloin ajattelen, että mitä minä täällä teen, kun en ole politiikan tai vaikuttamisen asiantuntija. Olisinko enemmän hyödyksi ihan vain tekemällä taidetta? Osaanko toimia äänitorvena niin, että edustamani kentän enemmistö kokee tulleensa kuulluksi? Välillä inspiroivaa, kun koen tehneeni tärkeitä näkökulmia näkyviksi päätösprosessissa. Näkökulmia, jotka olisivat jääneet kenties kuulematta ilman läsnäoloani.

Miten näet taiteilijoiden yhteiskunnallisen roolin laajemmin?

Tämä on laaja ja kiinnostava kysymys, joka olisi oman artikkelinsa aihe. Parhaillaan käynnissä oleva Yhteiskunnallisen ja osallistuvan teatterin kurssi on auttanut minua muotoilemaan monia uusia kysymyksiä suhteessa taiteilijoiden yhteiskunnalliseen rooliin: Onko (teatteri)taiteilijoiden tehtävä lisätä empatiaa, toisen näkökulmaan asettumisen kykyä yhteiskunnassa? Jos näin on, millaista teatteria tämä tehtävä ehdottaa? Onko taiteilijan toimintakenttänä tärkein nimenomaan taidekenttä, vai tapahtuvatko kaikki kiinnostavimmat ja vaikuttavimmat asiat tällä hetkellä taiteen ja muiden yhteiskunnan alueiden raja­pinnoilla?

Saana Lavaste on ohjaajantaiteen professori Teatterikorkeakoulussa.

Kommentoi