Katsaus

Kosketusesitys

Mille aisteille esityksiä tehdään ja miksi? Missä asemassa kosketus on esityksissä?
Teksti:
Julius Elo
Kuvat:
Jan Ahlstedt

Kiasma-teatterissa 2009 esitetty Dialogues tarkasteli alttiiksi asettautumista, toisen kohtaamista, kosketusta ja etiikan roolia esityksessä. Ohjaus Julius Elo.

Taktilismin manifestissaan vuodelta 1921 Filippo Tommaso Marinetti kuvailee kokemustaan tekemänsä kosketuslaudan äärellä. Marinetti kehitteli manifestissaan kosketukseen perustuvaa taidemuotoa nimeltä taktilismi (tactilism), koska oli pettynyt ihmisten puheeseen ja katseeseen kommunikaation välineinä.

Filippo Tommaso Marinettin mukaan ihmisten puhe ja katse kommunikaation välineinä eivät kyenneet todelliseen vilpittömyyteen ja rehellisyyteen. Hän halusi kääntyä ihon herkkyyden puoleen ja teki esityksellisiä tutkimuksia kosketuksesta.

Marinettia kiinnosti esimerkiksi rautapalan koskettamisessa syntyvä sormenpäiden ja raudan välinen ajatustyö, jonka hän ajatteli olevan keskeisempi kuin itse aivoissa tapahtuva ilmiön havainnointi ja sen nimeäminen.

Marinettin avaama näkökulma on edelleen ajankohtainen: Miten ajatella esityksen aistisuutta ja kosketusta tänä päivänä? Mille aisteille esityksiä tehdään ja miksi? Missä asemassa kosketus on esityksissä?

Teatterin, tanssin ja performanssin kuvasto on täynnä erilaisia kosketuksia. Kun suljet silmäsi ja muistelet hetken aikaa esityksiä, niin todennäköisesti erilaiset kosketukset alkavat soljua tajuntasi näyttämöllä. Kuitenkin kosketukset tapahtuvat yleensä näyttämöllä esiintyjien kesken. Vaikka katsojan keho on aina läsnä live-esitystapahtumassa, niin harvoin sitä erityisesti huomioidaan tai asetetaan esityksen keskiöön. Useimmiten esitys suunnataan katsojan korvia ja silmiä varten. Esitys oletetaan jonain, jota on tarkoitus katsoa ja kuunnella. Katsojan muu keho ja aistit unohdetaan.

Meidät on totutettu katselemaan ja kuuntelemaan esityksiä.

Meidät on totutettu katselemaan ja kuuntelemaan esityksiä.

The Senses in Performance -kirjan johdannossa Sally Banes ja André Lepecki kirjoittavat, kuinka havaitseminen ja aistiminen ovat kulttuurisesti koodattuja. Niitä aktivoidaan ja tukahdutetaan, uudelleen keksitään, toisinnetaan, harjoitetaan ja improvisoidaan. Voidaan kysyä, mikä on taiteilijan suhde vallalla olevaan havaitsemisen ja aistimisen kulttuuriin? Ja miten esitykset ovat suhteessa havaitsemisen kulttuuriseen tuotantoon?

Keskityn nyt fyysiseen kosketukseen ja kosketusesityksiin. Tarkastelen esitysperinnettä, joka haastaa konventionaalisen visuaalisen estetiikan poistamalla fyysisen etäisyyden esiintyjän ja katsojan väliltä. Samalla nostan esiin joitakin vaikutuksia, joita kosketus tuo esitykseen mukanaan. Katsoja-kokijan keho esityksessä -tutkimuksessani pohdin kosketusta esityksien kautta, joissa osallistujan keho toimii esityksen näyttämönä.

Kosketuksen hankaluus

Kulttuuri säätelee voimakkaasti kosketusta. Sosiaaliset säännöt ja tavat ohjaavat koskettamisen tapojamme arjessa. Samalla ne myös määrittävät sitä, minkälainen kosketus on hyväksyttävää ja sopivaa missäkin tilanteessa; millä tavoin ja missä voin toista ihmistä koskettaa.

Kosketuksen sopivana pidetyt rajat ovat kulttuurisesti usein ahtaita. Kosketukseen perustuvat esitykset tarjoavat erään mahdollisuuden tutkia kosketusta ja uudelleen arvioida niitä tapoja, joilla kehomme ovat suhteessa maailmaan ja toisiin ihmisiin. Se mitä aistimme, millä aistimme ja miten aistimme, vaikuttaa siihen, mitä havaitsemme maailmastamme.

Kosketuksella operoivia esityksiä luonnehtii usein ambivalenttius, monimuotoisuus ja arvaamattomuus. Tähän vaikuttaa sekä eri aistien välinen synestesia että ruumiilliseen vuorovaikutukseen ja kosketukseen kietoutuva henkilökohtaisuus ja poliittisuus. Kuten Banes ja Lepecki toteavat, kosketusesityksissä “ruumiillisuus kohtaa sosiaalisen, somaattinen kohtaa historiallisen, kulttuurinen kohtaa biologisen, ja mielikuvitus kohtaa lihan”.

Kun ihmisen kehollinen koskemattomuus poistetaan, siirrytään välittömästi henkilökohtaisen ja intiimin alueelle. Samalla kun keho on osa minuutta, niin se on myös jaettua. Tämän takia kosketusesityksien on mahdollista ulottaa vaikutuksensa ihmisen syvimmälle ja jähmeimmälle tasolle – kehollisen tietoisuuden tasolle asti.

Vastaanottaja täydentää teoksen

Tutkija Jaana Parviainen kirjoittaa, kuinka keho on sekä yksilön historiaa että kulttuurin ja yhteisön historiaa. Yhteisölliset tavat ja tottumukset muodostuvat osaksi kehoamme. Kuinka juuri kehollisuuden kautta omaksutut asenteet tuntuvat olevan vaikeimmin ymmärrettävissä ja muutettavissa.

Kehollinen käyttäytyminen paljastaa, millaisia meidän todelliset asenteemme ovat.

On näennäisen helppoa omaksua uusia ajatuksia, mutta kehollinen käyttäytyminen paljastaa, millaisia meidän todelliset asenteemme ovat, sillä ne ovat luutuneet eleisiimme ja liikkeisiimme.

Fenomenologisen estetiikan mukainen näkemys siitä, että vasta vastaanottaja, konkretisointinsa kautta, täydentää taideteoksen, saa kosketusesitysten myötä radikaalisti uudenlaisen merkityksen.

Vastaanottajan konkretisointi ei enää kuvaa vain mielessä tapahtuvaa teoksen täydellistymistä, vaan se pikemminkin rakentaa esityksen materiaalisen todellisuuden. Vastuu esityksellisistä prosesseista siirtyy katsojan tekemiin valintoihin ja omatoimisuuteen.
Näin fenomenologinen estetiikka asettaa katsojan myös eettiseksi kanssatoimijaksi, ei pelkästään esityksen kokijaksi.

Kokemuksellista etiikkaa

Kosketusesityksissä sekä esiintyjät että osallistujat kohtaavat eettiset kysymykset hyvin konkreettisella tavalla, sillä esityksien etiikka tulee eletyksi kehollisena kokemuksena, toimintana ja velvollisuutena toista kohtaan vuorovaikutuksellisissa tilanteissa.

Tanssintutkija Susan Kozel kirjoittaa Emmanuel Levinasin ja Simon Critchleyn käsityksiin nojautuen kehollisesta altistumisesta toiselle etiikan perustana. Siitä, kuinka minun aistillinen ja ruumiillinen altistuminen toiselle muodostaa etiikan perustan, kuinka etiikka muotoutuu minun ja toisten välisissä kohtaamisissa, kuinka etiikkaa suoritetaan jatkuvasti hetkessä.

Jokainen esitys muovaa ja rakentaa kehollista suhdettamme maailmaan ja toisiin ihmisiin. Ei ole yhdentekevää, miten ja millä aistimme ympäröivää maailmaa. Kosketusesitykset voi nähdä osana somaattista käännettä, jonka keskiössä on esitykseen osallistujan kehollinen kokemus ja ymmärrys.

Kosketukseen perustuvia tai kosketusta hyödyntäviä esityksiä toteutetaan eri taiteen konteksteissa, eikä niillä ole vakiintunutta termistöä tai yhdistävää genreä. Olisiko Marinettin taktilismille edelleen tilausta? Pitäisikö kosketustaidetta ajatella omana esitysmuotona vai ovatko tällaiset taidemuotojen väliset kategorisoinnit enää lainkaan mielekkäitä 2010-luvulla?

Tänään taiteidenvälisyyys ja erilaiset esityshybridit ovat enemmän kuin tervetulleita sekoittamaan ja uudistamaan taidekenttää – ja samalla tutkimaan taiteen mahdollisuuksia ja vaikutuksia.

Julius Elo on esitystaiteilija ja tutkijakoulutettava Teatterikorkeakoulussa. Hän tekee parhaillaan osallistavaa esitystä, jossa taistellaan, ruokitaan ja paritellaan.

Kommentoi