Teema-artikkeli

Kosketuksen taide

Kytkökset taiteen ja kosketuksen välillä ovat monisyiset, ja tapamme olla kosketuksissa taiteeseen on altis muutoksille.
Teksti:
Mika Elo
Kuvat:
Corbis

”Veistos on se, mihin törmäät kun astut taakse katsellessasi maalausta”, yhdysvaltalainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Barnett Newmann muotoili osuvasti vielä 1950-luvulla.

Taidehistorioitsija ja -kriitikko Rosalind Kraussin mukaan 1960-luvulle tultaessa tilanne oli kuitenkin mutkistunut – oli osuvampaa sanoa veistoksen olevan ”jotakin joka oli sellaisen rakennuksen edessä joka ei ollut rakennus, jotakin mikä oli maisemassa joka ei ollut maisema”.

Näin amerikkalainen Krauss erittelee Kuvanveiston laajentunut kenttä -esseessään viime vuosisadan puoliväliin paikantuvaa murrosta, jonka myötä taidehistorian käsitteet eivät enää kyenneet määrittämään kuvanveistoa. Jos Newmannin kiteyttämä tilanne yhä edelleen työllistää lukuisia näyttelyvalvojia ympäri maailmaa, niin Kraussin kuvaama siirtymä puolestaan antaa vihiä taiteen ja kosketuksen monitahoisemmista kytköksistä.

Museo- ja galleriamaailmassa vallitsevat kosketuskiellot edustavat vain jäävuoren huippua, tai sanoisinko pyhää murto-osaa, kaikista niistä tavoista, joilla kosketus määrittää taiteiden, teosten ja taiteellisen työskentelyn paikantumista yhteiskunnassa. Taiteen irtautuessa rituaalista – gallerioiden ”valkoisesta kuutiosta” ja teatterien ”mustasta laatikosta”, taiteen maallistuneista pyhätöistä – teoksen hahmo liudentuu siinä määrin, että kosketuskiellot lyövät tyhjää.

Taideteokset voivat iskeä katsojaan kuin luoti.

Silti emme suotta sano, että teos voi koskettaa meitä vaikka siinä ei olisi mitään kosketettavaa, vaikka sen omin paikka olisi Kraussin kuvaama epäpaikka. Kosketus nimittäin ylittää taktiilisen maailman, eikä se tee sitä pelkästään metaforisesti tai suhteessa pyhään. Teos, joka pyrkii provosoimaan, tuo tämän esiin konkreettisella tavalla, sillä sen shokkivaikutus voi olla varsin tuntuva etäisyydenkin päästä. Kuten Walter Benjamin kuuluisassa taideteosesseessään dadaismiin viitaten toteaa, taideteokset voivat toimia ”ballistiikan välineinä” ja iskeä katsojaan kuin luoti.

Näiden huomioiden siimeksessä kirkkoisä Augustinuksen aikaa koskeva lause ”tiedän hyvin, mitä aika on, mutta jos minulta kysytään ja minä yritän selittää, menen ymmälle” tuntuisi hyvin sopivan kuvaamaan myös kosketusta. Kosketus – kaikessa konkreettisuudessaan – on hankala pukea sanoiksi.

Kosketuksen monitahoisuus

Jo Aristoteles kiinnitti huomiota siihen, ettei suinkaan ole selvää, onko kosketus ylipäätään aisti muiden joukossa vai pitäisikö sitä ajatella laajemmin herkkyyden ja kontaktin asiana. Muista aisteista, kuten näöstä ja kuulosta, poiketen kosketuksella ei ole omaa selkeästi määrittyvää aistielintä, ja sen kohteina voivat olla niinkin erilaiset asiat kuin lämpötila, liike, tekstuuri ja kipu. Tämän monitahoisuuden takia kosketuksen aistimellisuus muodostaa ajattelulle oudon haasteen: hyvin elementaarisella tavalla elämään liittyvä asia, kosketus, onkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen käsitteellistää.

Nämä kosketuksen aporiat ovat johtaneet siihen, että tuntoaistin suhde tiedollisiin jäsennyksiin on muodostunut hankalaksi ja jännitteiseksi. Länsimaisessa kulttuuripiirissämme kosketusta on sekä ali- että yliarvostettu. Jaloimpana aistina pidetyn näkemisen rinnalla kosketus on mielletty epämääräiseksi, rahvaanomaiseksi, vietilliseksi ja sitä kautta jopa saastaiseksi. Toisaalta kosketuksessa on nähty aistivarmuuden perusta ja teoreettisen katseen vankkumaton tuki. Tämä ambivalenssi kertoo siitä, että kosketus on ylimäärittynyt.

Mielen ja ruumiin kosketus

Valistusfilosofi Denis Diderot piti kosketusta kaikkein ”filosofisimpana” aistina, jonka kohdalla aistimaailman käsitteellisen jäsentelyn mutkikkuus tulee ilmeiseksi. Diderot’n pohdinnat liittyvät kosketuksen ja näkemisen sekä ajattelun ja havaitsemisen välisiä suhteita koskevaan laajaan filosofiseen keskusteluun, joka tunnetaan nimellä ”Molyneuksen ongelma”. Irlantilaisen filosofin, William Molyneuxin, muotoilema ongelma on seuraava: Jos sokeana syntynyt ihminen saa näkönsä takaisin, niin onko hän pelkän näköhavainnon välityksellä kykenevä tunnistamaan esineitä, jotka hän tuntee entuudestaan pelkän kosketuksen perusteella? Tämän näkö- ja tuntohavainnon yhteyttä koskevan ongelman taustalla on René Descartesin ajattelua leimaava mielen ja ruumiin dualismi sekä siinä artikuloituva ”mielen ja ruumiin eletyn liiton” ambivalentti yhteispeli. Filosofi Nicolas Malebranche ja tämän ajatuksia fenomenologian kontekstissa edelleen kehitellyt Maurice Merleau-Ponty ovat nähneet tässä Descartesin dualismin jännitteessä aiheen eritellä mielen ja ruumiin suhdetta nimenomaan kosketuksen kysymyksenä.

Jos kosketuksen aistimellisuuden pohdinta johtaa mielen ja ruumiin suhteen ruotimiseen, niin miten käy kun ryhdytään erittelemään kosketuksen psyykkisiä ulottuvuuksia? Maailmassa on paljon sellaista joka liikuttaa, pysäyttää, hiertää tai kutkuttaa olematta ihollamme tai edes käsien ulottuvilla.

Psykoanalyysin isähahmolle Sigmund Freudille tunnusteleva hapuilu (tastender Vorstoß) oli ruumiillista olemista, havaitsemista ja ajattelua rakenteellisesti yhdistävä tekijä ja tätä kautta psyyken ulottuvaisuuden olennainen piirre. Monet nykyajattelijat ovat tähän liittyen tuoneet esiin kosketuksen ruumiillisten ja mentaalisten ulottuvuuksien vaikeasti hahmotettavia yhteyksiä.

Kosketuksen konkreettinen mieli

Filosofi Jean-Luc Nancy on tarttunut Freudin eräässä postuumisti julkaistussa muistiinpanossa kiteytyvään haasteeseen: ”psyyke on ulottuvainen, tietämättään”. Vaikka tiedonmuodostuksen ja tiedostamisen prosessit sisältävätkin aina hapuilua ja kokeilua, niin psyykkinen kosketus ei pelkisty tiedon ja tietoisuuden asiaksi vaikka näin usein ajatellaankin. Freudin kiteytys antaa vihiä siitä, että psyykkiset tapahtumat ottavat paikkansa tilassa, jonka ulotteisuus ei hahmotu yksinomaan fyysisen ulottuvaisuuden ja sen varaan rakentuvien tiedollisten jäsennysten avulla. Asiaa hankaloittaa se, ettei psyyken ulottuvaisuus toisaalta ole myöskään tietoisuuden piiriin tulevien affektien psykologinen sisäisyyden horisontti. Psyyke artikuloituu pikemminkin näiden ulottuvuuksien välisen jännitteen tunnusteluna. Sen ulottuvaisuus on eräänlaista kurottumista tilaan.

Psyyken ulottuvaisuutta asianmukaisesti artikuloiva ajattelu on myös itse kurottuvaa. Se ei pelkistä ulottuvaisuuden implikoimaa ruumista teemaksi vaan se myös kirjaimellisesti koskee ruumiita. Nancy korostaa, että se mitä kutsumme psyykeksi on ruumis, mutta juuri tämä jää siltä huomaamatta. Ajatteleva kosketus, psyykkinen ruumis, ylittää taktiilisen maailman pysyen silti ruumiillisena. Voisi myös sanoa, että kosketuksessa on aina konkreettista mieltä.

Kouriintuntuvuuden haaste

Konkreettisuudessaan kosketus tulee liki, tietyssä mielessä jopa liian lähelle, sillä sen temaattinen käsittely on aina paitsi asian koskettelua myös kosketetuksi tulemista. Jo ”käden” ja ”käsittämisen” etymologinen yhteys kielii kosketuksen monitahoisesta konkreettisuudesta. Kaikenlainen tunnustelu, lajittelu, erittely, rajaaminen ja määrittely edellyttävät kontaktia tai vähintäänkin lähentymistä, rajan ennakointia, mikä on samalla aina riskinottoa ja hallinnan rajojen koettelua.

Kosketuksen ajattelu ei näin ollen voi uskottavasti pitää yllä kriittisen etäisyyden ideaalia. Se on aina jo käsittelemiensä asioiden seassa. Puhuessamme kosketuksesta koskettelemme kosketusta. Paradoksin rakenne on vastaava kuin kielen kohdalla: kielestä puhuessamme puhumme kielellä. Tässä ilmeiseksi tulevan kaksoismerkityksen (kieli symbolisena rakenteena ja kieli jonkinlaisena elimenä) pitäisi saattaa meidät varuillemme kosketuksen suhteen: Mikä kosketuksessa lopulta on konkreettista ja mikä abstraktia? Millä tavalla pelissä on ruumis?

Kosketus vaikuttaa konkreettisuudessaan varsin tutulta ja on helppo mieltää, että se palvelee intuitiota kaikenlaisen kouriintuntuvuuden muodossa. ”Kouriintuntuvuus” on tässä varsin valaiseva sana, sillä se vihjaa että konkreettisuuteen kuuluu olennaisesti paitsi haltuun ottava koura myös toisenvarainen tuntu. Kosketus voi toki palvella ymmärrystä, käsittämistä ja uskoa, esimerkiksi silloin kun varmistumme näköhavainnon oikeellisuudesta koskettamalla nähtyä kohdetta tai kun tulemme taideteoksen koskettamaksi. Kosketuksen tarjoama tae on kuitenkin viime kädessä aina toisen varassa. Tuntu edellyttää paitsi itseä, joka tuntee ja voi näin ottaa asioita haltuun, myös jotain tuntuvaa. Tämä tuntuva (juuri kulloinkin tuntuvana asiana) on aina hallinnan rajoilla. Se on käsillä ja lähellä, mutta vain osana maailmaa, johon kuuluu myös etäisyys. Kosketuksen kohdalla ajattelu kohtaa konkreettisuuden paradoksaalin haasteen: kouriintuntuvinta on juuri vieraus tuttuuden ytimessä.

Kosketuksen tarjoama tae on viime kädessä aina toisen varassa.

Kosketuksen konkreettisuuden lähtökohtainen tunnustamisen ei kuitenkaan tarvitse johtaa käsitteellisiin kompromisseihin. Paradoksi ei ole umpikuja vaan alkusysäys, ensikosketus itse asiaan. Usein kosketuksen ajattelussa on kuitenkin tukeuduttu yksipuolisiin jäsennyksiin, jotka pyrkivät ratkaisemaan käsitteellistämisen ongelmat. Tarkemmassa koettelussa nämä osoittautuvat lopulta näennäisratkaisuiksi.

Kosketuksen paattisuus

Jos lähdetään esimerkiksi siitä, että kosketuksen monitahoisessa kentässä voidaan tunnistaa kaksi toisistaan selkeärajaisesti erotettavissa olevaa ulottuvuutta, konkreettinen fyysinen kosketus ja metaforinen mentaalinen kosketus, niin saadaan kyllä pystytettyä argumenttikehikko, jonka avulla voidaan eritellä menestyksellisesti vaikkapa kosketuksen sosiaalisia ja kulttuurihistoriallisia ulottuvuuksia. Samalla kuitenkin menetetään näköpiiristä kosketuksen paattinen momentti, toisin sanoen kosketuksen mentaalisia ja fyysisiä ulottuvuuksia yhdistävä konkreettinen toisenvaraisuus.

Sana ”paattinen” juontuu kreikan kielen sanasta pathos, joka viittaa herkkyyteen, tuntokykyisyyteen, vaikutuksenalaisuuteen ja kärsimykseen. Tällainen tuntoherkkyys toimii tunnetusti suojamekanismina ja palvelee näin elämän prosesseja. Pathokseen sisältyy kuitenkin myös konkreettinen mutta normaalisti huomiotta jäävä merkitys: joutua alttiiksi jollekin liialliselle ja odottamattomalle, josta voi jäädä kipeitä jälkiä, jopa haavoja. Vastaavasti kosketuksen paattisuudessa ei ole kyse pelkästään aktiivisesta tuntokyvystä vaan paljon laajemmassa mielessä alttiudesta kyvykkyyden horisontin murroksille. Koskeminen on aina myös kosketuksi tulemista.

Tämä kosketuksen paattinen momentti haastaa arvioimaan uudelleen tiedollisten jäsennysten perustavia erotteluja, kuten kognition ja affektion suhdetta, subjekti-objekti-rakennetta, universaalin ja partikulaarisen vastakohtaisuutta sekä konkreettisen ja abstraktin yhteispeliä. Nämä haasteet ovat kuitenkin vaarassa syrjäytyä vallitsevien tiedollisten käytänteiden tieltä, jotka nojautuvat edelleen pitkälti identifioivan katseen logiikkaan. Tarvitaan kosketuksen taidetta, toisenvaraista alttiutta osallistua erilaisiin kosketuksiin.

Tahdikkuuden vaatimus

”Osallistuminen” viittaa tässä siihen, että kosketus ja sen ajattelu ovat tilannesidonnaisia, singulaarisia ja transitiivisia. ”Mikä?”, ”mitä?” ja ”miten?” ovat muuttujia, jotka merkityksellistyvät vasta jossakin tietyssä tilanteessa ja joille singulaarinen kosketus on mittaa-antavaa. Tätä silmällä pitäen voi muotoilla tahdikkuuden lain: jotta olisi jotain koskettavaa, on koskettava ja tultava kosketetuksi – mutta aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla.

Paattisuuden kannalta tahdikkuudessa ei kuitenkaan ole kyse tahdonvaraisesta tilannetajusta tai taidosta. Tahdikkuus on ylimäärittynyttä, eikä se näin ollen pelkisty taidoksi. Jo ennen kuin se voi muodostua kahden tai useamman väliseksi sosiaaliseksi asiaksi, se on vastaamista singulaariseen toiseuteen. Kyse on toisenvaraisesta herkkyydestä, joka on vastaamista kosketuksessa kohdattuun koskemattomaan. Tahdikkuutta ei toisin sanoen tulisi ymmärtää psykofyysiseksi pidättyväisyydeksi vaan nimikkeeksi sille, että jokaisessa kosketuksessa on pelissä kosketuksen herkkyys.

Tarvitaan kosketuksen taidetta, toisenvaraista alttiutta osallistua erilaisiin kosketuksiin.

Tahdikkuuden laki, joka pätee kosketukseen niin aistisesti, sosiaalisesti kuin mentaalisestikin, kielii siitä, että kosketus on aina vaarassa muodostua joko haltuun ottavaksi otteeksi, joka peittoaa ylitsepääsemättömän eron koskevan ja kosketetun välillä, tai kosketuksen välttämiseksi, joka jättää kohtaamansa erot silleen. Lain kierous piilee siinä, että tahdikkaaseen kontaktiin, sen ”tahtiin” kuuluu olennaisesti eräänlainen vaihe-ero, intiimeimpäänkin tanssiin sisältyvä ”dis-tanssi”. Tahdikkuus on alttiutta tälle erolle. Ehkä sitä voisi kutsua myös kosketuksen taiteeksi – ainakin sikäli kun taide on jotain muuta kuin taitoa. Kuten tämän kirjoituksen alussa esiin nostamani kuvanveiston kentän historialliseen murrokseen viittaava esimerkki vihjaa, tapamme olla kosketuksissa taiteeseen on altis muutoksille.

F. T. Marinetti

Filippo Tommaso Marinetti. E.O. Hoppe/Corbis, 1911

Viimeaikainen keskustelu ”taiteellisesta tutkimuksesta” voidaan nähdä yhtenä oireena käynnissä olevasta kosketuksen kulttuurisen aseman muutoksesta. Erityisesti taideyliopistoissa virinnyt tutkimustoiminta haastaa pohtimaan kosketuksen paattisuuden roolia tiedonmuodostuksessa. Huomio kiinnittyy haluun, intensiteettiin ja hienovaraisuuteen. Ehkäpä tällainen tutkimus on lopulta nautinnon asia?

Taiteen ja tutkimuksen kosketus

Taiteen tutkimuksellisuutta koskevien keskustelujen keskiössä on jo pitkään ollut kysymys siitä, miten virittää tieteiden ja taiteiden kosketus institutionaalisiin kehyksiin. Tutkimuspoliittisia linjauksia on useita jo pelkästään suomalaisten yliopistojen piirissä. Useimmiten keskustelu on kuitenkin fuusiohakuista, mikä johtaa siihen, että taiteellisen ja tieteellisen toiminnan eroavuudet karkaavat helposti näköpiiristä. Kun taiteet hyväksytään tieteiden pohjustaman tutkimuksen piiriin, kun taidekin voi olla tutkimusta, niin siitä pyritään saamaan ote tutkimuksena tieteen näkökulmasta.

Fuusiohakuisen keskusteluasetelman sijaan on syytä hahmotella taiteen ja tieteen välisiä eroja silläkin uhalla, että tällainen lähtökohta osoittautuu lopulta turhan kaavamaiseksi (viime kädessä on kyse sekä taiteiden että tieteiden moneudesta). Alustavasti kysymystä tieteen ja taiteen eroista voi jäsentää sanan ”ote” avulla.

Tieteellinen ajattelu ymmärtää otteen pääsääntöisesti otosten valossa. Tiedon kartuttamiseksi on luokiteltava ja jäsenneltävä, koottava ja hahmoteltava. On muodostettava korpus, josta voi esittää otteita, vieläpä niin että näytteenotto on toistettavissa. Näin tarkasteltavana olevasta asiasta saadaan tiedollinen ote.

Taiteillakin on otteensa, ja ne muistuttavat tieteellisiä otteita olemalla rajallisia. Taiteellinen ote ei kuitenkaan pyri ylittämään rajojaan muodostumalla jonkin yleisen eritystapaukseksi, otokseksi. Taiteissa ote pikemminkin työstää omia rajojaan. Jos tieteellistä prosessia ohjaa yleistykseen tähtäävä otos, niin taiteellinen prosessi tavoittelee singulaarista otetta, osuvaa sävyä ja vivahdetta, ”tatsia” kuten puhekielessä osuvasti sanotaan.

Tältä pohjalta taiteellinen ote mielletään helposti taiteilijan henkilökohtaiseksi näppituntumaksi, lahjakkuudeksi tai työllä ja vaivalla hankituksi taidoksi työstää materiaalia. Vastaavasti taideproduktioissa, joissa ryhmätyö on jo lähtökohtaisesti osa toimintahorisonttia, kosketus ja kohtaaminen mielletään usein kollektiivisen kanssakäymisen taidoiksi ja niihin liitetään yhteenkuuluvuuden, keskinäisen ymmärryksen ja jopa sulautumisen pyrkimyksiä.

Kosketuksen paattisuuden tarkastelu tuo tässä kuitenkin esiin taiteellisen otteen toisenvaraisuuden. ”Tatsissa” on aina kyse myös taidon ja hallinnan rajojen kohtaamisesta. Ryhmätyössäkään kosketus ei ole vain sosiaalista kansakäymistä vaan toisenvaraisuutta, joka vasta konstituoi taiteilijan taiteilijana. Tältä pohjalta avautuu mahdollisuus ajatella vaikkapa muusikon tai tanssijan työtä muutoinkin kuin taiteellisen vision toteutuksen näkökulmasta.

Myös taiteentutkimuksen tiedolliset tavat yrittää saada ote taiteesta eroavat olennaisesti tutkimuksellisen taiteen otteista, niistä tavoista joilla taiteilija saa otteen vivahteesta ja joilla teos saa meidät otteeseensa. Nämä erot eivät kuitenkaan jäsenny järjellisen ja aistisen vastakkainasetteluksi. Taiteissa ote nimittäin ottaa mittaa mielekkyydestä, joka pikemminkin haastaa tällaiset jäsennykset. Englannin sense ja ranskan sens, jotka merkitsevät sekä aistisuutta että mieltä (toisin sanoen mielekkyyttä laajassa merkityksessä), antavat vihiä kaikenlaisten mieli/ruumis jakojen ontuvuudesta.

Taiteellisen otteen tutkimuksellisuuteen voidaan hakea tuntumaa vasta, kun tukikohdaksi ei enää omaksuta vakiintuneita tietorakenteita. On siis syytä pohtia taiteentutkimuksen ja tutkivan taiteen tutkimusotteiden eroja suhteessa tiedollisiin jäsennyksiin.

Perinteisessä asetelmassa taidetta tutkitaan tiedoksi tunnistettavan tiedon kartuttamiseksi. Taiteiden taas voi katsoa tutkivan tiedettävyyttä hakemalla jatkuvasti uutta suhdetta tietoon. Taiteellisessa tutkimusotteessa on pelissä otteen saaminen kulloisessakin tilanteessa, transitiivisesti. Kyse on singulaarisesta suhteesta. Perinteistä tieteellistä tutkimusta ohjaavat lähdekritiikin ja kontekstualisoinnin kysymykset muodostuvat tällöin toissijaisiksi. Näköpiirissä ei ole korpus, tiedon jäsennelty ruumis, vaan tuntumaa haetaan yksittäiseen kosketuskohtaan, ruumiiseen vielä jäsentymättömänä tiedettävyytenä. Tässä mielessä taiteellinen ote on jatkuvasti tiedon kynnyksellä, parhaassa tapauksessa intensiivisesti ja hienovaraisesti.

Iho on otollinen alusta tulkinnoille

Kosketus ja sen kulttuurinen merkitys on usein liitetty ihoon. Oman ja vieraan rajapintana iho onkin hienotuntoinen ja monenlaisille tulkinnoille otollinen alusta.

Ihon merkitykset eivät rajaudu sen biologis-fysiologisiin ominaisuuksiin. Siksi ei olekaan yllättävää, että iho on ollut viime vuosikymmeninä vilkkaan monialaisen tutkimuksen kohteena. Ashley Montagun uraauurtavat simpanssikokeet 1970-luvulla osoittivat, että kosketusaistilla on keskeinen rooli nisäkkäiden psykofysiologisessa varhaiskehityksessä. Didier Anzieu avasi 1980-luvulla uuden näkökulman erittelemällä ihoon liittyviä mielikuvarakenteita, joilla on keskeinen rooli minän muotoutumisessa. Hän toi esiin, että iho on koko aistijärjestelmää koordinoiva ja koossapitävä tekijä, joka jäsentää koko inhimillistä kokemushorisonttia tilan, ajan ja kielen rakenteet mukaan lukien.

2000-luvun vaihteessa ihon kulttuuriset kerrostumat, kuten vaatetus, ehostus ja tatuointi, ovat saaneet paljon huomiota osakseen. Monet viime vuosien digitaaliset mediasovellukset puolestaan haastavat ajattelemaan ”teknoihoa”, ruumiillista olemistamme määrittävien kosketuspintojen teknologista rakentumista. IT-alan tuotekehittelijät uhraavat valtavia resursseja kosketuskäyttöliittymien aistimellisen realismin hiomiseen. Käyttöliittymien kosketuseleisiin liittyviä toimintoja myös patentoidaan tiuhaan tahtiin, ja päivänjulkisuudessa on esitetty huolestuneita kommentteja siitä, mihin elekielen kaupallistaminen voi johtaa.

Iho on koko aistijärjestelmää koordinoiva ja koossapitävä tekijä.

Kosketuksen suojaava/altistava funktio saa uutta painoa tilanteessa, jossa inhimillisen toiminta- ja kommunikaatioympäristö muuttuu enenevässä määrin mediavälitteiseksi ja jossa kulttuuritekniikat levittäytyvät jäsentämään jopa elinprosesseja. Hyvä esimerkki edellisestä on sosiaalisen median voittokulku, jälkimmäisestä taas lääketieteen uudet teknologiat, kuten immuunivasteen säätely, tai bioteknologia geenimanipulaatiosta siirtoelintuotantoon. Kaikissa näissä yhteyksissä mediavälitteinen kosketus haastaa mielteitämme kosketuskontaktista jonakin suorana ja välittömänä, jonakin, joka antaa kokemukselle suunnan, maadoittaa sen.

Voisimme ehkä puhua aistikokemuksen huokoistumisesta, kehityskulusta, jonka myötä monet inhimillisen kokemuksen suojarajat hämärtyvät ja siirtyvät paikaltaan: proteeseille kehitellään tuntoaistia, elinsiirrot johtavat ”biosentimentaalisten” suhteiden muodostumiseen, geeniteknologia koettelee lajien välisiä rajoja… Näillä herkillä alueilla kohtaamme haasteen ajatella kosketusta suhteessa tartunnan, vastuullisuuden ja itsesuhteen teemoihin. Tällöin joudumme herkistymään omaa ja vierasta, tuttua ja tuntematonta erottavia rajoja kohtaan ennenkokemattomalla tavalla, mikä johtaa hankaliin eettisiin punnintoihin – ja kosketusaistiin kohdistuvien emansipatoristen odotusten latautumiseen.

Näitä odotuksia on ladattu kosketusaistiin jo aiempienkin ”uusien medioiden” avaamassa odotushorisontissa. Esimerkiksi futuristina tunnettu Filippo Tommaso Marinetti kaavaili Taktilismin manifestissaan (1921) kosketusaistia koulivaa ”kosketuksen taidetta”, jonka avulla erilaiset kosketuskontaktin muodot kuten ”kättely, suutelu ja parittelu” voitaisiin vähitellen muuntaa ”ajattelun katkoksettomaksi välittämiseksi”.

Marinetti kehitteli erilaisille kosketusaistimuksille jopa konkreettista mitta-asteikkoa ja sovelsi sitä taktiilisissa teoksissaan, kuten Sudan-Paris, joka muodostaa eräänlaisen taktiilisen kartan. Ongelmana lienee kuitenkin, että kyseinen kartta toimii vain singulaarisessa suhteessa. Se sulkee kolmannen osapuolen pois: sen ”mittakaava” on niin sanotusti 1:1.

Mika Elo on tutkija-taiteilija ja kuraattori, joka toimii vi­suaalisen kulttuurin tutkijana Aalto ARTSissa.

Lue lisää: Taiteen ja tutkimuksen kosketus

Kirjallisuutta
Aristoteles (2006): Aristoteles V. Sielusta, Pieniä tutkielmia. Suomentanut Kati Näätäsaari. Helsinki: Gaudeamus Kirja.
Elo, Mika (toim.): Kosketuksen figuureja. Helsinki: Tutkijaliitto. [ilmestyy loppuvuodesta 2013]
Benjamin, Walter (1989): ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakaudella”. Teoksessa Messiaanisen Sirpaleita. Toimittaneet Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suomentanut Raija Sironen. Helsinki: Kansan sivistystyön liitto ja Tutkijaliitto.
Classen, Constance (2005): The Book of Touch. Oxford: Breg Publishers.
Derrida, Jacques (2005): On Touching – Jean-Luc Nancy. Kääntänyt Christine Irizarry. Kalifornia: Stanford University Press.
Krauss, Rosalind (1989): ”Kuvanveiston laajentunut kenttä”. Suomentanut Minna Tarkka. Modernin ulottuvuuksia. Toimittanut Jaakko Lintinen. Helsinki: Taide.
Nancy, Jean-Luc (2010): Filosofin sydän. Suomentaneet Elia Lennes, Susanna Lindberg ja Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus Kirja.

Kommentoi