Käännösartikkeli

Jane Bennett: Törmäyksiä taiteen esineellisyyden kanssa

Elka Krajewskan Salvage Art Instituteen päätyi vuonna 2012 taide­teoksia, jotka olivat vahingoittuneet korjauskelvottomiksi – muun muassa Alexandre Dubuissonin repeytynyt öljyvärityö vuodelta 1850 ja osia Jeff Koonsin ilmapallokoirasta. Krajewska kutsui joukon eri aloja edustavia ihmisiä illallisille pohtimaan esinekokoelman herättämiä kysymyksiä. Sain kutsun, koska olin tutkinut kirjassani Vibrant Matter omalaatuista voimaa, jolla ”elottomat” tavarat vaikuttavat eläviin olentoihin. (1)
Teksti:
Jane Bennett
Suomentanut:
Kaisa Sivenius

Mikä oli entisten taideteosten asema nyt, kun niiden kokemat muodonmuutokset olivat vieneet niiltä markkina-arvon? Oliko niistä tullut romua, jätettä, pelkkää roinaa? Vai olivatko ne edelleen taidetta erityislaatuisen syntynsä tai niistä yhä erottuvan suunnittelutyön ansiosta? Vaikka vakuutusyhtiö oli todennut ne korjauskelvottomiksi, voisivatko alkuperäistaiteilijat esittää niistä (kenties moraalisen, poliittisen tai esteettisen) vaatimuksen, jos niistä päätettäisiin järjestää näyttely? Saman vuoden marraskuussa näyttely järjestettiinkin Columbia ­Universityn galleriassa.

Osa illallisvieraista, minä mukaan lukien, pyrki murtamaan kuvion, jossa esineet ovat ja me teemme, ja hahmottamaan sitä, mitä esineet kenties tekevät meille. Millaista mahtia niillä aineellisina kappaleina ja voimina on? Pitääkö taikauskon, animismin tai toiveajattelun pelossa sulkea pois mahdollisuus, että tällaisilla esineillä on oma erityinen teho- tai tunne­voimansa? Emmekö sen sijaan, että asemoimme itsemme aktiivisiksi subjekteiksi, joilla on edessään joukko arvonsa menettäneitä esineitä, voisi kohdata ne värähtelevinä aineellisuuksina, jotka törmäävät, yhdistelevät, edistävät, kilpailevat tai vahingoittavat niitä värähteleviä aineellisuuksia, joita itse olemme?

Illallispöydässä kuultiin myös varoituksia esineen fetisoinnista ja taidemaailmassa vallitsevan eriar­voi­suuden sivuuttamisesta. Itse hain silloin ja haen yhä suuntautumista kohtaavien kappaleiden voi­maan käyttäen voimaa Spinozan mielessä kykynä vai­kut­taa (aiheuttaa tunteita toisille ruumiille) ja vaikuttua (olla vastaanottavainen toisten ruumiiden tunteille). Puhe ruumiista sekä ihmisten että tavaroiden kohdalla ei pyri väittämään, että tavaroilla on taianomainen persoona, vaan että persoonat itsekin aineellisuuksina osallistuvat vaikuttaviin tavarallisiin suuntautumisiin, kykyihin ja ominaisuuksiin.

Ruumis ja conatus

Spinoza innoittaa näkemään konatiivisen universumin, jossa ihmis- ja ei-ihmisruumiit jatkuvasti kohtaavat toinen toisiaan, törmäävät ja ottavat vastaan törmäyksiä. Deleuze kuvaa Spinozan conatuksen käsitettä näin: ”Yksinkertaisen kappaleen conatus voi olla pelkkä yritys säilyttää tila, johon se on määrätty, ja osista koostuvan kappaleen conatus pelkkä yritys säilyttää sitä määrittelevä liikkeen ja lepotilan suhde, eli ylläpitää sen olemassaoloa määrittävän suhteen jatkuvasti uudistuvia osia.”2 Maailma ei silloin jakaudu aktiivisiin subjekteihin ja koristeina tai hyödykkeinä käyttökelpoisiin esineisiin, vaan ihmis- ja ei-ihmisruumiisiin, jotka pyrkivät tehostamaan toimintaansa muodostamalla liittoja toisten ruumiiden kanssa.

Spinoza puhuu kyvystä vaikuttaa ja vaikuttua. Dorothy Kwekin mukaan vaikuttaminen ja vaikuttuminen ovat ”(re)konstruktion aaltoja.”3 Arkeologian­tutkija Lambros Malafouris kehittelee ”aineellisen kiinnittymisen” leikkiä, jossa erilaiset entiteetit kohtaavat ja kietoutuvat toisiinsa – entiteetit ymmärret­tyinä toimijoiksi, jotka pysyvät suhteellisen riippu­mattomina jaottelusta elolliseen ja elottomaan. Joskus ei-ihmisesine muuttuu jatkeeksi ihmisruumiille ja joskus päinvastoin.4

Ajatus, että orgaaninen kappale kuten oma ruu­mii­mme pyrkii vaikuttamaan tavaroihin (jotka voi muuttaa ruoaksi, työkaluiksi tai aineellisiksi rikkauksiksi) edistääkseen terveyttään ja voimaansa, on suhteellisen kiistaton. Hankalampi on ajatus, että myös muut entiteetit laajempien kokoonpanojen ja prosessien osina ryhtyvät vastaavaan pyrintöön.

Miten taide-esineet vaikuttavat meihin ja muuttavat meitä ja kuinka ihmisen mieli ja ruumis ovat alttiita niiltä sykintöinä tuleville tunnetiloille?

Avoimuutta vaatii myös spinozalainen ajatus siitä, ­että oma terveyteni, vahvuuteni tai voimani voi hyötyä vastaanottavuudesta toisten ruumiiden tunnetiloille, ”elottomat” ruumiit mukaan lukien. Ajattelu rohkaisee pohtimaan, voisiko vahingoittuneen taiteen kokoelmaa lähestyä siitä, kuinka taide-esineet vaikuttavat meihin ja muuttavat meitä ja kuinka ihmisen mieli ja ruumis ovat alttiita niiltä sykintöinä tuleville tunnetiloille. Nuo tunnetilat ovat energiansiirtoa ja voivat niiden vaikutuksia pohtiessamme laajentaa merkityksen synnyn eli semiosiksen ymmärtämystämme. Malafourisin mukaan ”tavarat toimivat voimakkaimmin nondiskursiivisella tasolla ja ruumiillistavat värin, tekstuurin ja hajun kaltaisia seikkoja, jotka vaikuttavat ihmisen kognitioon tavoin, joita on harvoin varta vasten käsitteellistetty.”5

Eloisuus

Käytän käsitettä eloisuus pohtiessani aineen elävyyttä, koska se johtaa ajatukseen elämänvoimasta, joka ei ole sidoksissa orgaanisen elämän ja epäorgaa­nisen aineen kahtiajakoon. Eloisuuden avulla voi jäsentää elävyyden useita eri aspekteja, osatekijöitä ja rekistereitä. Väittäisin, että kaikki materiaalisuus välittää tietyn asteista tai tyyppistä eloisuutta, vaikka se ei täysin mahtuisikaan elämän biologiseen määritelmään.

Aikamme ehdoton animismin kielto toimii sekä kannustimena että esteenä haettaessa aineellisen värähtelevyyden ja elämänvoiman terminologiaa. Elektroninen ja biotieteellinen teknologia on jo synnyttänyt eläväisiä, reagoivia laitteita, sähköisiä pilviä ja lääkeaineilla aikaansaatua persoonallisuutta, joiden aineellisuus hämärtää orgaanisen ja epäorgaanisen välistä rajaa. Uusanimismin väitetään tekevän tuloaan Yhdysvalloissa.

Hyperkulturemia

Ben Lerner on pohtinut taiteen ja hyödykkeistymisen suhdetta ja kysymystä siitä, mitä tapahtuu markkina-arvolle, kun tunnettu teos joutuu yleisön ilkivallan kohteeksi. Italialaispsykiatri Graziella Margherin ajatuksiin nojautuen Lerner määrittelee myös Stendhalin tai Firenzen oireyhtymänä tunnetun hyperkulturemian ”psykosomaattiseksi tilaksi, jossa museokävijä lumoutuu suuresta taiteesta ja reagoi tunteeseen eri tavoin kokien esimerkiksi hengenahdistusta, pakokauhua, pyörtymisen, vainoharhaisuutta tai sekavuutta.”6

Taiteelle ilkivaltaa tekevien motiiveja pohtiessaan Lerner kysyy, merkitsikö Barnett Newmanin teoksen turmeleminen kukaties sitä, että ”teos iski” ilki­vallantekijään niin vahvasti, että hänen ”oli pakko iskeä takaisin.” Cy Twomblyn triptyykki Faidros taas tempaisi naiskatsojan mukaansa niin, että hän intoutui suutelemaan sitä tahrien sen punaisella huuli­punal­laan. Oliko osa ilkivallantekijöistä yhtä lailla taide­teosten uhreja kuin rikoksentekijöitä?

Hyperkulturemia manaa esiin aineellisen toimi­jan haamun, taideteoksen, joka iskee ja tempaisee mukaan­sa, mutta ajaa sen tiehensä selittämällä kohtaamisen ihmisen patologialla. Se avaa ja taas sulkee mahdollisuuden eloisuudesta, jonka olemassaolo ei selity ihmisen aistihavainnon, kognition tai mielikuvituksen järjestelmähäiriöllä. Siten museovieraan tajunnanmenetys on viime kädessä (ja ihmiskeskeisyyttä ylläpitäessään kenties lohdullisesti) hyperaktiivista ihmisen vastaanottavuutta ihmisen kulttuurille; se on seurausta yhden yksilön mielen ja ruumiin viestinnän vuorovaikutuksesta ja toimii laajemmassa kulttuurisessa yhteydessä, joka ­ihannoi suurta eurooppalaista taidetta.

Ajatus kulttuurin aiheuttamasta psykosomaattisesta sairaudesta noudattaa animismia koskevaa tabua. Voisiko toisenlainen kertomus kuitenkin paljastaa toisen etiologian, joka viipyy intuitiivisessa tunteessa, että seinälle ripustettu värien, muotojen, tekstuurien, hajujen ja äänien kompositio voi todella osaltaan edistää pyörtymistä? Silloin pitäisi torjua yllyke nostaa etualalle elollisen ja elottoman välisiä eroja tavoiteltaessa sitä, mikä on ihmisille ja tavaroille yhteistä. Molemmat ovat conatuksia, ruumiita, jotka asettuvat joskus symbioosiin muodostaen monimutkaisen ruumiin tai koosteen ja joskus taas eivät, mutta jotka aina vaikuttavat ja vaikuttuvat. Tällaista kertomusta esittävä joutuisi hakemaan uusia muotoja ”itselle”. Olisi jätettävä normaalin ja patologisen subjektiuden asenteet ja pyrittävä asuttamaan taideteoksen elettyä tilaa. Sille ominaisesta, kenties hitaammasta tai vähemmän käyttäjälähtöisestä ajallisuudesta tarkasteltaessa hyperkulturemia voisikin olla terve ilmaus aineen eloisuudesta. Pyrin seuraavassa kuvauksessani yhdestä ihmis- ja ei-ihmisruumiin välisestä kohtaamisesta tarkentamaan reaktioherkkyyttä tällaiselle värähtelylle.

Kalmo, nainen, sykähdys

Krajewska kuvaa kohtaamistaan vahingoittuneen taide-esineen kanssa. Se oli kalmo, tahriintunut kotelo, jossa oli suklaata ja alareunaa vasten pakkautuneita, eri tavoin rikkoutuneita palasia. Hän kertoo, että häntä sykähdytti sen ”hyödyttömyys ja arvonmenetys, sen orpous, kaiken pyrinnön lakkaaminen ja lähes eroottinen, päin naamaa tuijottava alastomuus”.7

Jotakin tapahtui – kahden ruumiin välillä sykähti – mutta kuinka? Krajewskan kertomus on moniulotteinen teksti, jossa sykähdyksen aiheuttavaan esineeseen eivät sisälly ainoastaan niin sanotut fyysiset piirteet (kömpelyys, epämääräinen muoto, rikkinäisyys) ja ihmisen antamat arvottavat piirteet (hyödyttömyys, arvonmenetys, orpous, kelvottomuus), vaan myös tavallisesti yksinomaan moraalisiin toimijoihin yhdistettyjä piirteitä (pyrinnön puuttuminen, eroottinen alastomuus). Joku kenties sanoisi, että Krajewskan kertomus on alkeisesimerkki ihmisominaisuuksien antamisesta elottomille kohteille. Itse sanoisin, että hänen antropomorfinen kielensä onnistuu kuitenkin terävöittämään kykyämme havaita materiaalien läsnäoloa ja voimaa sekä kaventaa itsen ja kohteen välistä kuilua.

Jos esine muuttuu korjauskelvottomaksi, se vapautuu arvoarvostelman hirmuvallasta ja muuttuu kapineeksi.

Haluan tehdä eron esineen ja kapineen välillä hyperkulturemialle vaihtoehtoa hakiessani. Arvonmenetyksen statusmuutoksessa esine muuttuu enemmän arvossa pidetystä vähemmän arvostetuksi. Ihmisen arvoarvostelman kohteena se arvioidaan puutteelliseksi tai vialliseksi suhteessa normatiiviseen kynnykseen tai standardiin. Jos arvonmenetys etenee loppuun saakka ja esine putoaa niin alas standardin alapuolelle, että se muuttuu korjauskelvottomaksi, se vapautuu arvoarvostelman hirmuvallasta ja muuttuu kapineeksi. Kapineena se kohoaa paradoksaalisesti uuteen asemaan muuttuen aktiivisemmaksi osapuoleksi kohtaamisessa. Orpona ruumiina muiden joukossa sillä on kyky vaikuttaa ja vaikuttua. Se herkistää meidät reaalisille voimille, jotka eivät aiemmin ylittäneet reflektoivan huomiomme kynnystä.
Tavarallisuus voi ilmetä vastaan hangoittelevana, itsepintaisena aineellisuutena, joka mahdollistaa, haraa vastaan tai jopa särkee subjektiuden muotin, johon ihmiset päivittäin ponnistelevat sen ahtaakseen. Taideteoksen edessä voimme saada tilapäisen vapautuksen normaalin subjektiuden taakasta ja rentoutua asuttamaan täydemmin tavaran arkista muotoa. Tämä on osa esteettisen elämyksen sykähdyttävyyttä ja voi voimistua taide-esineen lähestyessä täyttä arvonmenetystä.

Krajewskan orvoksi jääneellä kalmolla ei ole käyttöä eikä pyrintöä, mutta samalla siinä on jotakin positiivista, sillä tulevaisuutta ja menneisyyttä vailla olevana, ajallis-tilallisena tässä-ja-nyt-olemisessaan se lähestyy nykyhetken ominaismuotoa. Jeff Koonsin ilmapallon riekaleet eivät osallistu minkään päämäärän tavoittelemiseen, ne ovat olemassa sellaisenaan. Dubuissonin hometahrainen taulu vaikenee. ”Ota tai jätä”, ne sanovat olkiaan kohottaen. Kohtaamisessaan järkkymättömän nykyhetkisen kalmoruumiin kanssa Krajewskan oma piilevä tavarallisuus – ja sen nykyhetkisyys – nousevat pintaan. Krajewska yhtyy ajallisesti (hajonneen) muodon, (rosoisen) reunan, (tahattoman) värin ja (repeytyneen) kankaan kanssa, toisin sanoen hänen esteettiset kykynsä voimistuvat. Hänen sykähdykseksi kuvaamansa tunne on kukaties levottoman, eteenpäin suuntaavan ajan äkillistä pysähtymistä keskellä uutta elämystä, joka hänelle välittyy.

Alkaessamme kokea tavaroita vähemmän objekteina ja enemmän villinä elämänä, voisimme avautua mahdollisuudelle, että ihmis- ja ei-ihmisolentojen välillä risteilee tunnevirtoja.

Sykähdykseen voi liittyä myös tunnistamista, kummaa tunnetta, että on jonkin oman ominaisuutensa äärellä – ei- tai ei-aivan-inhimillisen ominaisuuden, joka on kuitenkin omassa lihassa, veressä ja luissa, ja joka on myös toisen ruumiissa. Olemme vasta viime aikoina paremmin tottuneet ajatukseen, että jotakin tämän kaltaista tapahtuu ihmisten ja eläinten kesken. Alkaessamme kokea tavaroita vähemmän objekteina ja enemmän eräänlaisena villinä elämänä, joka ilmentää kohtaamistilanteessa omaa erityislaatuista voimaansa voisimme kukaties myös avautua mahdollisuudelle, että ihmis- ja ei-ihmisolentojen välillä risteilee tunnevirtoja. Silloin voisi sanoa, että Krajewska tunnisti kalmossa olotilan, jollaisen hän itse oli kokenut, joskin hämärämmin, kevyemmin tai vaikeammin määriteltävästi.

Kapine voi paljastaa ihmisen sisäisen tavarallisuuden, tuoda esiin ”minän” sisäisen ”sen” eloisassa läsnäolossaan. Tavarallisuutensa tunnistava minä on paradoksaalisesti ruumis, jolla on vastikään aktivoituneita aistimellisia kykyjä, mukaan lukien kyky havaita aineellisen toimijuuden läsnäolo.

Sykintöä vailla pyrintöä

Ehjää, arvoa omaavaa esinettä peittää paksu kerros kulttuurimerkityksiä, kun taas arvonsa menettänyt esine kapineena suo meille silmäyksen aineen raakaan voimaan. Kapineen silkka fyysinen läsnäolo ammentaa oman ruumiini silkasta fyysisestä läsnäolosta, ja ulkopuolinen tavara ja oma tavarallisuuteni värähtelevät toistensa myötä. Sen yhtenä seurauksena kokemukseni siitä, mitä on olla ihminen muuttuu ja rakentuu uudelleen. Niin kuin Krajewskan pyrinnötön kalmo, joka affirmoi ruumiinsa sellaisenaan, myös minä omaksun asenteen ”ota tai jätä”. Se ei ole niinkään passiivisuutta, vaan pikemmin värähtelevää levollisuutta. Hyödyttömällä kalmolla ei ole mitään halua tulla miksikään muuksi kuin on, ja ihmisruumis sen äärellä pysähtyy luoden jännitteen ajan kulun ja halun levottomuuden välille. Siitä tulee toviksi sykähdyttävän tyytyväinen. Sykintönä ilman pyrintöä kirjoittaminen tai muu kertominen voi johtaa meidät tuon tilan kynnykselle, mutta siihen vaaditaan kohtaaminen.

Viitteet:

  1. Jane Bennett, Vibrant Matter.  Duke University Press, Durham, 2010.
  2. Gilles Deleuze, Expressionism in Philosophy: Spinoza. Zone Books, New York, 1992, 229.
  3. Dorothy Kwek, ”Power and Multitude:  A Spinozist View”. Political Theory, July 9, 2014, 7.
  4. Lambros Malafouris, How Things Shape the Mind.  MIT Press, Cambridge, MA, 2013, 147.
  5. Mt., 94–95.
  6. Ben Lerner, ”Damage Control: The Modern Art World’s Tyranny of Price”. Harper’s Magazine, December, 2013, 49.
  7. Elka Krajewska, No Longer Art, Preface,  Dancing Foxes Press, March 16, 2011, tulossa.

Filosofi Jane Bennettin essee “Encounters with an art thing” julkaistiin alun perin Evental Aesthetics -lehdessä 2015.

Kommentoi