Katsaus

Lupa fanittaa

Pop-fanius ei ole enää sairaus. Se on akatemioihin tunkeutuva koko perheen juhla, joka koskettaa läpi elämän.
Teksti:
Mikael Mattila
Kuvat:
Mikael Mattila

”Populaarimusiikki Sibelius-Akatemiassa on monimutkainen juttu. Se ei ole genre tai tyyli, vaan musiikkia, josta yleisö pitää”, Sibelius-Akatemian professori Vesa Kurkela määrittää. Aihe on tuttu, toimihan hän maamme ensimmäisenä populaarimusiikin professorina vuodet 2002–2012. Nykyään hän hoitaa Sibelius-Akatemian MuTri-tohtorikoulun varajohtajan virkaa.

Se, että Suomesta ylipäätään löytyy populaarimusiikin professuuri, kertoo asennemuutoksista. Katoamassa on sivistyneistön ylenkatse, joka näkyi 1900-alkupuolella Theodor Adornon kaltaisten filosofien massakulttuuriteorioissa. Niiden mukaan populaarimusiikin teollinen tuotantotapa manipuloi ja passivoi kuulijaansa, tuottaen tässä vain epäaitoja tunteita. Tätä taidemusiikki ei tehnyt, eivätkä sen ystävät olleet ”faneja”. Esimerkiksi 1930-luvulla termiä käytettiin ihmisistä, jotka massakulttuuri sai käyttäytymään kaikin puolin epäilyttävästi.

Populaarimusiikki ja fanius ovat aina eläneet symbioosissa.

Luonnollisesti populaarimusiikki ja fanius ovat aina eläneet symbioosissa. Siksi fanit eivät missään tapauksessa ole passiivisia uhreja – päinvastoin. He ovat intohimonsa kautta tehneet itseään merkityksellisiksi ja muovanneet siten todellisuuttaan. Kutsuttakoon tätä touhua antropologi Claude Lévi-Straussin mukaan bricolageksi, kulttuurin tuottamiseksi käsillä olevan materiaalin ehdoilla.

Siksi pontevaa pop-faniutta voi kiittää siitäkin, ettei Sibelius-Akatemian ovista ole vuosien varrella livahtanut sisään pelkkiä taidemuusikoita. Akatemian jazz- ja kansanmusiikkiopetus täytti juuri 30 vuotta. Musiikkikasvatuksen koulutusohjelmassa perehdytään afroamerikkalaiseen musiikkiin ja Seinäjoen yksikössä alkoi jo kolmas rytmimusiikin maisteriopitojen vuosikurssi.

Lyhytkursseja lakeuden etuvartio on junaillut yli 20 vuotta ja akatemian pop-professuuri pitää siellä päämajaansa. Myös tienoon pitkäikäinen ja vilkas musiikkielämä on ollut itsestäänselvyys.

”Rytmimusiikin maisterilinjan perustaminen oli luontevaa jatkumoa”, kertoo Sibelius-Akatemian Seinäjoen yksikön koulutuspäällikkö Mika Virkkala. Seinäjoella toteutetaan kahdenlaista aikuiskoulutusta: täydennyskoulutusta sekä tutkintoon johtavaa kahden vuoden populaari- ja kansanmusiikin rytmimaisterikoulutusta.

Aija Puurtinen valmistui Sibelius-Akatemian ensimmäiseksi taiteen tohtoriksi musiikkikasvatuksen puolelta vuonna 2010. Hän kritisoi silloin ahjoaan jämähtäneisyydestä, mutta kehuu opiskelijoiden välistä dialogia ketteräksi.

”Opetussuunnitelmissa voitaisiin painottaa populaarimusiikin taiteellista merkitystä nykyistä enemmän ja arvioida sitä muutenkin kuin kaupallisesti.”

Faniutta joka lähtöön

Virkkala ja Puurtinen ovat molemmat akateemisia muusikoita. Heidän palonsa musiikkiin ei ole pelkästään faniudesta kummunnutta.

Puurtinen ihaili pienenä kanttori-kummisetäänsä ja isotätiään, mezzosopraano Raili Kostiaa. Teinivuosiin kuuluivat tietenkin fanijulisteet ja koulukirjojen vuoraaminen tähtien kuvilla, mutta hänellä ei alun perin ollut haavetta soittaa bändissä. Tunnetuimman bändinsä Honey B and the T-Bonesin basistiksikin hän päätyi tuurauskeikan kautta.

”Oli minulla esikuvia, mutta en halunnut olla kuten he – esiintyä lavalla ihailtuna.”

Mika Virkkala muistelee aikaansa Kaustisen musiikkilukiossa:
”90-luvun alussa oli meneillään nykykansanmusiikin aalto ja soitin tätä tyyliä edustaneessa Folkkarit-yhtyessä.”

Rockfestareiden sijaan Virkkala kiersi folk-tapahtumissa ja kertoo fanittaneensa kansanmusiikissa ”sitä yhteisöllisyyttä mikä siihen hommaan liittyy”. Pauli Hanhiniemen Kolmas nainen -yhtyettä nuorena kuunnellut Virkkala päätyi sittemmin tämän uuteen bändiin, Hehkumoon.

Porilaisen Circle-yhtyeen ja Ektro-levymerkin perustaja Jussi Lehtisalo on rakentanut uraansa musiikkiakatemioiden
ulkopuolella. Ehkä siksi hänen taidettaan on sanellut fanius koulutusta vahvemmin: Circle syntyi 90-luvulla kaveribändien sekä grunge-aallon innoittamana.

”Minua kiinnosti lähinnä jumitus, kitaran rikkominen ja riehuminen!” Circlen holtittomaan tyylitajuun on aina kuulunut esikuviensa avantgardistinen tulkitseminen.

Fanista polvi paranee

Yksi pop-bricolagen ikonisimmista symboleista on c-kasetti.

”50-vuotias formaatti vapautti ihmiset tekemään omia kokoelmiaan”, valottaa populaarimusiikin tutkimuksen nykyinen professori Heikki Uimonen Sibelius-Akatemian Seinäjoen yksiköstä.

”Kasettien avulla musiikkimaut siirtyivät sukupolvelta toiselle. Samaa tapahtuu nykyäänkin, kun vanhemmat lataavat lastensa ipodeihin suosikkilistojaan”, Uimonen lisää.

C-kasetti vapautti ihmiset tekemään omia kokoelmiaan.

Jäähallikeikoilla samoihin bändipaitoihin sonnustautunut perhe on entistä tutumpi näky. Kuitenkaan vanhempien ja lasten fanius ei ole samanlaista. Parikymppisenä Aija Puurtisen faniudesta jäivät julisteet ja ”intohimoisempi artistipalvonta”. Mika Virkkalan mielestä hänellä oli nuorena enemmän aikaa tutustua uuteen musiikkiin ja käydä festareilla.

”Nyttemmin tulee kuunneltua samoja juttuja.”

Parikymmentä vuotta marginaalissa häärännyt Jussi Lehtisalo on levypomon roolissaan nähnyt monen Circle-fanin elämää läheltä.

”Monien ennen paljon levyjä tilanneiden tyyppien kiinnostus on hiipunut. On tullut perheenlisäystä sun muuta.” Perheenisänä hän on huomannut saman muutoksen itsessään:

”Jos ennen olen fanittanut joitakin bändejä täysillä, niin nyt fanitan tytärtäni!”

Myös konserttikäyttäytyminen on muuttunut, muistuttaa Vesa Kurkela. Alun perin konsertit olivat säätyläistön vapaita kohtaamispaikkoja, ja Robert Kajanus johti ”helppotajuisia” eli populaarikonsertteja ravintoloissa.

”Konserttikuri kehittyi hiljalleen 1900-luvulle tultaessa”, Kurkela kertoo.

Käyttäytymisprotokollan iskostaminen kesti tietenkin vuosikymmeniä, ja kriitikot repivät hiuksiaan hölisevän yleisön tahtiin.

Varhaisten populaarikonserttien vapaamuotoisuus tuo mieleen rockfestivaalit. Samaten 1800-luvun romantikkosäveltäjät loivat ympärilleen mytologiaa poptähtien elkein. Lopulta on perin vaikeaa tehdä eroa popparipalvonnan ja säveltäjänerojen kumartelun välille. Ehkä nykymaailmassa voisi fanittaa sekä Kari Peitsamoa että Kaija Saariahoa.

Jussi Lehtisalo

Jussi Lehtisalon Circle syntyi 90-luvulla kaveribändien innoittamana.

Fanitus pelastaa maailman

Minä olen fani, diggari, nörtti. Liki kymmenen vuoden ajan olen kyllästänyt itseni musiikkifaniudella.

Hyllyni natisevat äänilevyistä. Seinilläni on julisteita, jotka viestittävät tiettyjen bändien erinomaisuutta. Aamulla pukemani Circle-paita kertoo samaa. Takeissani killuu pinssejä ja kangasmerkkejä. Juhlavasti voisin sanoa käyväni faniudella julkista keskustelua, ja salaa odotankin ihmisiltä reaktioita. Siinä ei ole mitään hassua – pari ystävyyssuhdettani on alkanut bändipaitakeskusteluista.
Fanitus on osin määritellyt identiteettini. Värttinän näkeminen Kaustisella vuonna 2006 sai minut opiskelemaan kansanmusiikkia. Kokemuksena keikka oli suurempi kuin vuotta aiemmin nähty Iron Maiden – kaikella kunnioituksella.

Aineettoman musiikin aikakaudella olen tarkastellut myös sydämessäni ammottavaa vinyylilevyn kokoista reikää. Tätä ilmiötä kriitikko Simon Reynolds on kuvannut termillä ”retromania”. Populaarimusiikin tutkimuksen professori Heikki Uimonen puolestaan perustelee vinyylikulttia kuuntelun ”rituaalinomaisuudella” ja sillä, miten ”analoginen tallenne kantaa naksahduksineen menneisyyttään”.

Hauras mutta jykevä 12-tuumainen artefakti herättää kunnioitusta. Siksi sen kuuntelulle on pyhitettävä aikaa.

Fanittaminen on tärkeiden asioiden tukemista.

Kun Circlen Jussi Lehtisalo katsoo levyhyllyään, hän kokee olevansa tuhansien taiteilijoiden ”sielujen ja historian” ympäröimänä.

”Raahaan ’Nooan arkkiini’ kaikenlaista porukkaa. Ajattelen, ettei maailmasta löydy sellaista tyyppiä, jolta ei olisi jotain opittavaa!”

Lehtisalon mielestä fanius on lähtökohta universaaliudelle.

”Fanittaminen on joidenkin tärkeiden asioiden tukemista. Samalla tavoin kuin on huolissaan syrjäytyneistä ihmisistä tai uhanalaisista eläinlajeista, voisi olla huolissaan niistä lukemattomista uhanalaisista bändeistä, joille ei tässäkään maassa anneta elintilaa.”

Se on hieno periaate.

Mikael Mattila on musiikintutkimuksen opiskelija Tampereen yliopistossa ja musiikkisivusto Nuorgamia aktiivisesti avustanut freelance-toimittaja-muusikko, joka fanittaa Circlen lisäksi suomenruotsalaista pelimannimusiikkia.

Kommentoi