Henkilö

Heräävä viulu

Viulisti-professori Réka Szilvay elää kosketuksessa viulun kanssa. Kosketus tarkoittaa myös kosketetuksi tulemista.
Teksti:
Risto Lindstedt
Kuvat:
Mikko Huotari
Reka Szilvay

Réka Szilvay rikkoi laskettelutapaturmassa oikean olkapäänsä 1991. Jousikäsi puutui 2006 toimintakyvyttömäksi niin, ettei se kannatellut vesilasillistakaan.

Viulun kaula on vasemman käden peukalon ja etusormen välissä, tuki rintalastassa ja solisluulla. Viulun sijoittaminen niin, että keho on vapaa. Sormien nivelet vasarana kieliä iskien, lyöntien nopeusvoimat vaihtelevat.

”Ja kaikkein merkityksellisintä”, Réka Szilvay sanoo, ”on jousikäsi, jousen kosketus kieliin, sen ilmeikkyys. Paijaamisesta sukellukseen, siihen, miten iskuvoimaisesti sytytät ottaen hallitun riskin”.

Nopeus, voima, vibrato, jousikäsi, painon balanssi vasemman ja oikean käden kosketuksissa. Viulun soittaminen on erilaisten kosketuksien summa, tunnelatauksen purkamista, kaikin puolin kokonaisuudessa kuultavissa.

”Ei siis kuolleita ääniä, ei mekaanisia kosketuksia. Se on suorittamista. Suorittaminen ei kosketa.”

Réka Szilvay on 41-vuotias. Hän on elänyt 37 vuotta viulun kanssa kahdestaan. Ensimmäinen opettaja oli isä Géza Szilvay. Tytär oli aloittaessaan nelivuotias.

Sävellyksen sanoman löytyminen vaatii usein tuntikausia, saada soimaan se, minkä päässään jo kuulee.

”Näkemys on selvillä ennen kuin se löytyy viulusta. Säveltäjän tarinaan pääsy vaatii hyvän instrumentin toteuttamaan kaikki tunnetilat, väriskaalat. Se vaatii myös säveltäjän muiden teosten tuntemusta. Ja vaikka olisit kuinka usein teoksen soittanut, sama ei ole sama. Erilaiset elämänvaiheet tuovat siihen omat lisänsä.”

Harjoiteltaessa etsitään varioituvin toistoin pihaporttia teokseen, ja ”tuntuu uskomattoman taivaalliselta kun viulustaan löytää sen, mitä sieltä on etsinyt, miten löytäminen lähtee yhdestä maagisesta äänestä. Minä löydän sen usein hitaista, liitävistä jaksoista.”

Szilvay tunnistaa löytämisen hetken. Käsivarsien ihokarvat nousevat pystyyn.

Huumetta on löytää flow, ”leijua teoksen yllä, olla itse osana sitä. Kaikki kosketukset ja tunnetilat kohdillaan.”
Taidatkos sen selittää? Albert Einsteinkaan ei osannut. Hänen mielestään tieteen ja taiteen ytimessä on salaperäisyyden tuntu.

Viulun voi vakuuttaa, kosketusta ei. Szilvay rikkoi laskettelutapaturmassa oikean olkapäänsä 1991. Jousikäsi puutui 2006 toimintakyvyttömäksi niin, ettei se kannatellut vesilasillistakaan.

”Minusta tuli eri persoona ilman instrumenttia. Elin joka päivä siinä toivossa, että pääsen vielä soittamaan.”

Toivossa elämisen päiviä kertyi viisi vuotta. Sinä aikana Réka Szilvay keskittyi uuteen opetustehtäväänsä, viulumusiikin professuuriin Sibelius-Akatemiassa.

Ensimmäinen jousen sipaisu, ensimmäinen itse tuottama ääni viulusta, oli minuuden eheytymisen ääni, elämänjuhlan sävel. Hän on saanut nyt soittaa vuoden 2011 maaliskuusta – paluu konserttilavoille oli kesällä 2011.

”Ei, ei koskaan”, hän sanoo. Itse asiassa romantisoitu epäily naurattaa häntä. Hän ei käy paijaamassa ja kiintymyskoskettelemassa viuluaan silloin, kun tarkoitus ei ole soittaa. Viulu saa olla rauhassa kotelossaan.
”Äänen tuottaminen on tärkeintä, sielua miellyttävä soiminen.”

Szilvay on soittanut kolmella eri Stradivariuksella, ja ”kaikki aivan erilaisia”. Yksi niistä robustimpi, rotevampi, vantterampi ja kosketukset sen mukaisia. Nykyinen soitin, lisänimeltään Iiriläinen, on vuodelta 1702. Se on herkempi, se vaatii houkuttelevaa kosketusta syttyäkseen äärilleen.

Viulu on kevyt, niin kevyt, että vieraan sävelittömiin sormiin tarttuu hämmennys. Miten on mahdollista, että tähän keveyteen mahtuu niin paljon koskettavaa painoa?

”On merkityksetöntä, onko viulu vuodelta 1702 tai 1707. Merkityksellistä on, että jokainen ääni on jo informoitu sen sisään satojen vuosien ja tuhansien toistojen myötä. Paljon värejä ja ulottuvuuksia, jotka pitää löytää balansoimalla.”

Hän sanoo soittaneensa 2004 valmistuneella modernilla instrumentilla ja ”sitä viulua piti opettaa, kasvattaa, ajaa sisään kaikki äänet”.

”Pitää löytää” tarkoittaa sitä, että pitää kypsyä osaamisessaan. Stradivariukset eivät tunnista kokemattoman kosketusta.

Szilvay sanoo, että hänellä on päässään jatkuvasti kosketuksen ajatus, vaikka viulu kotelossaan olisikin. Oma, tai kosketuksen opettaminen.

Risto Lindstedt työskenteli lähes 40 vuotta Suomen Kuvalehden toimittajana, eikä ole vielä eläkkeelläkään osannut luopua lauseiden koskettelusta.

Kommentoi